Kevään 2001 palkitut filosofian vastaukset
Vastaaja: Ville Paukkonen, Munkkiniemen yhteiskoulun lukio
Vastaaja: Päivi Jokinen, Madetojan musiikkilukio
Realistinen tietoteoria sisältää kaksi eroavaa käsitystä oikeasta tavasta hankkia tietoa maailmasta: rationalismi ja empirismi. Empirismin mukaan kaikki mielekäs tieto saadaan kokemuksen kautta, siis havainnoimalla. Naiivi realismi esittää, että maailma ilmenee meille sellaisena kuin se on ja siitä on mahdollista saada oikeaa tietoa suoralla havainnolla. Käsite-empirismi on antirealistinen, sillä sen mukaan emme koskaan saa tietoa itse maailmasta, ainoastaan käsitteistä, joita maailma meille tarjoaa. Fenomenologian mukaan maailmasta sinänsä ei ole mahdollista sanoa mitään, ainoastaan ilmiöistä, joita tietoisuudellamme on.
Puhdas havainto lienee mahdottomuus, sillä havaintomme on aina maailmaa muokkaavaa esimerkiksi tunteidemme mukaan. Kun tieto perustellaan havainnolla, niin operoidaan induktio päättelyllä. Havaitsemme maailmasta tiettyjä asioita ja teemme teorioita näiden kokeiden pohjalta. Tätä päättelytapaa voidaan kuitenkin kritisoida, sillä mistä tiedämme, että tuleva on menneen kaltaista. Tähän tarvittaisiin ns. induktio-oletus, joka taas ei ole oikeutettavissa. Myöskin maailman yleiset lait jäisivät vaille oikeutusta; emmehän esimerkiksi koe kausaalisuutta. Näemme vain ajallisesti peräkkäin tapahtumat a ja b.
Tähän induktion ongelmaan on monia vastauksia. Skeptikkojen ja naturalistien mukaan yksityisestä yleiseen päätteleminen ei ole oikeutettavissa, mutta se on silti luonnollinen tapamme jäsentää maailmaa. Aprioristien mukaan induktio on oikeutettavissa apriorisella induktio-oletuksella. Induktivistien mukaan induktio on induktiivisesti pätevää päättelyä. Fallibilistit sanovat, että se on kokonaan tarpeetonta, sillä puhdas deduktio riittää vallan mainiosti.
Puhtaimmillaan empirismi vie meidät idealismiin, sillä emmehän havaitse mitään substanssia oliossa, pelkkiä tuntemuksia. Ulkomaailma voidaan myöskin vapaaehtoisesti sulkeistaa, jolloin päädytään fenomenalismiin. Jos ulkomaailma sulkeistetaan niin emme yritäkään havainnoida ulkomaailmaa, ainoastaan fenomenologista maailmaa eli meille ilmeneviä aistimuksia. Jos havainto olisi ainut tiedonhankintamenetelmä, meillä olisi hyvin vähän tietoa maailmasta. Sitä paitsi mielen puhdistaminen erilaisista idoleista on tuskin mahdollista.
Arvot voidaan joko olettaa objektiivisiksi tai subjektiivisiksi. Niistä voidaan olettaa saatavan tietoa joko rationaaliseesti tai irrationaalisesti. Arvonaturalismi olettaa arvot olemassa oleviksi sekä rationaalisesti saavutettavissa oleviksi. Sen edustaja voi esittää esim. tosiasian, että ihmiset tavoittelevat mielihyvää ja vetävät tästä johtopäätöksen, että mielihyvä on hyvää. Tällöin hään kuitenkin syyllistyy naturalistiseen virhepäätelmään olettaessaan, että se mitä ihmiset tavoittelevat on hyvää sinänsä. Tosiasiassa hyvä ei tyhjene sellaisiin tosiasioihin kuin esim. mielihyvä.
Rationaalista arvosubjektivismia edustaa ns. arvohumanismi, joka myöntää arvojen riippuvan ihmisestä, mutta jonka mielestä niistä silti voidaan keskustella rationaalisesti. Irrationaalista arvosubjektivismia edustaa emotivismi sekä arvorelativismi. Arvorelativisti huomauttaa arvojen vaihtelevan yhteisöstä toiseen ja päättelee ne siksi relatiivisiksi. Tämä voi kuitenkin johtua tosiasiauskomusten eroavuudesta. Vaikka arvostukset vaihtelisivatkin yhteisöstä toiseen, niin se ei vielä todista arvoja relatiivisiksi. Arvoemotivistin mukaan arvoarvostelmat ovat pelkkiä tunteen ilmauksia. A. J. Ayerin mukaan kun sanon "luonnon saastuttaminen on väärin", sanonkin itse asiassa "luonnon saastuttaminen on yäk". Kuitenkin meistä tuntuu, että arvoarvostelmat ovat enemmän kuin tunteen ilmaisuja.
Arvointuitionisti näkee arvot objektiivisiksi, mutta vain intuition kautta saavutettaviksi. Kuitenkin intuitiomme poikkeavat paljon toisistaan. Shaftesbury, joka oli ns. moraaliaisti-koulukunnan edustaja, sanoi että intuitiotamme voi harjoittaa esim. kasvatuksen avulla. Hänen mukaansa jokaisella on moraalinen aisti, jonka avulla voi saada tietoa hyvästä. Hyvä ilmenee meille hyvänä omanatuntona. Shaftesburyn mukaan moraaliaisti on suoraan verrannollinen kauneusaistiin ja joillakin se on kultivoituneempi kuin toisilla.
Selvää joka tapauksessa on, että ihmisen toimintaa ohjaavat jonkinlaiset käsitykset arvoista. Tärkeintä kaikkien edun kannalta on päästä jonkinlaiseen yksimielisyyteen arvoista ja pystyä keskustelemaan niistä järkevästi. Tällöin voisimme ehkäistä kauheudet, joita syntyy kahden fundamentaalisen arvo-objektivistin kohdatessa ja saavuttaa miellyttävämmän olotilan itsellemme ja lajitovereillemme.
Teoriat kauneudesta liittyvät läheisesti taiteen käsitteeseen, varsinkin kun puhutaan ihmisen tuotoksista. Kauneus voidaan mieltää subjektiiviseksi, jolloin lause "Sinä pidät Mozartista, minä Megahellistä – kauneus on kuulijan korvassa" on täysin hyväksyttävä. Toisaalta voidaan esittää, että kauneus on esineissä itsessään objektiivisena ominaisuutena, jolloin kylläkin nousee kysymyksiä jos joku ei menekään sanattomaksi vaikkapa Mona Lisan edessä. Subjektiiviseen kauneuskäsitykseen liittyvät usein tunteet hyvin vahvasti. Kun nyt oletettavasti menen sanattomaksi Taj Mahalin edessä, niin sanotaan että esine herättää minussa tunteita. Sen sijaan joku amerikkalainen turisti voi pysyä hyvinkin kylmänä Taj Mahalin edessä ja ihmetellä vaikkapa miksei siihen rakenneta pilvenpiirtäjiä. On siis perusteetonta puhua mistään asiasta kauniimpana kuin toisesta.
Objektiivisen kauneuskäsityksen omaava henkilö sanoisi kyseisessä rakennuksessa olevan kauneuden saavan minun kauneusaistini toimimaan. Hän voisi jopa sättiä amerikkalaisen turistiparan surkastunutta ja banaalia kauneusaistia ja koettaa saada tätä näkemään Taj Mahalin ilmiselvä kauneus. Hän voisi pitää rakennusta Platonin tapaan esimerkillisenä kauneuden idean heijastumana, mutta tällöin hän ei olisi oikeutettu sanomaan Taj Mahalia taiteeksi, sillä Platonin mukaan taide on aina jonkun imitaatiota ja rakennukset eivät suoranaisesti jäljittele luontoa.
Kauneuteen liitetään usein tietty esteettinen asenne. Kantin mukaan minä, toisin kuin amerikkalaisturisti, tarkastelin rakennusta pyyteettömästi ajattelematta sitä päämääränä mihinkään. Tällöin tunsin hetkeksi itseäni ahdistavan dualismin fyysisen ja henkisen välillä hellittävän ja olin kokonainen. Schopenhauer taas sanoisi, että tuon kauneuden kokiessani pääsin irti tahdostani, joka ei koskaan täysin tyydyty ja olin hetken onnellinen. Hegelin mukaan taasen Taj Mahal oli intialaisen ihmisen tuhat vuotta sitten harjoittaman maailman- ja itseymmärryksen merkki, olemisen tapaa kuvaava monumentti. Sen jälkeen uskonto ja lopulta filosofia ovat ottaneet taiteen paikan maailmanhengen itseilmaisun välineinä ja samanlaista monumenttia on enää mahdotonta rakentaa.
Esteetikko voisi pyytää amerikkalaista tarkastelemaan rakennusta pyyteettömästi. Jos tuloksena ei olisi kauneuden kokeminen, voisi esteetikko kouluttaa amerikkalaisen kauneusaistia kunnes tämä lopulta näkisi Taj Mahalin kauneuden. Sitten hän voisi pyytää tätä vertaamaan Taj Mahalia muihin näkemiinsä kauniisiin rakennuksiin. Jos amerikkalainen vielä pitäisi Empire State Buildingia kauniimpana, voisi esteetikko kiinnittää amerikkalaisen huomion Taj Mahalin symmetriseen muotoon ja runsaisiin koristeisiin. Jos rationaalinen keskustelu ei tuottaisi toivottua tulosta, jouduttaisiin sanomaan että Taj Mahal ehkä on yksi maailman kauneimpia rakennuksia, mutta me emme voi saavuttaa siitä rationaalista, intersubjektiivista tietoa.
Sanoessaan "kaikki virtaa" Herakleitos viittaa muutoksen ongelmaan. Jos ajattelemme jotakin yksilöoliota, niin joudumme kysymään kuinka paljon muutosta se kestää, ennen kuin se muuttuu joksikin muuksi. Jos esimerkiksi leikkaan pienen palan peukalonkynnestäni, niin olenko yhä edelleen se sama Ville Paukkonen, mikä vielä äsken olin. Herakleitoksen mukaan en ole. Aristoteles taasen esittää ns. hylamorfismin teesin, jonka mukaan substansseilla on aine ja muoto. Aineella ei ole niin väliä, mutta muutokset muodossa tuhoavat yksilöolion. Jos esimerkiksi puran moottorin osiin , niin osina olleessaan se ei olisi moottori, mutta heti kun kasaan sen uudestaan se alkaisi taas olla moottori. Näin olemassaolo olisi pätkittäistä.
Vaikuttaisi järkevältä kannalta sanoa, että yksilöolioiden olemassaolo ei ole ainakaan täysin riippuvainen niiden ominaisuuksista. Esimerkiksi tomaatti on raakana kova ja vihreä, kypsänä pehmeä ja punainen ja mätänä kurttuinen ja ruskeahko. Silti sanomme, että se on kaiken aikaa tomaatti. Vaan entäpä esim. elektrodi. Jos siltä otetaan pois sen ominaisuus negatiivinen sähkövaraus, niin se ei enää selvästikään ole elektrodi. Mihin vedetään raja? Kuinka paljon olio saa muuttua ennen kuin se on jokin muu?
Yhtenä vaihtoehtona on esitetty yksilöolioiden redusoitumista pelkiksi yksittäisiksi ominaisuustroopeiksi. Tämä teoria osoittautuu kuitenkin kestämättömäksi, trooppien kimppuuntuessa vapaasti olisi mahdotonta sanoa onko kynässäni yksi vai tuhat sinisen trooppia. Se näyttäisi joka tapauksessa samalta.
Koska muutos näyttäisi olevan maailmassa yleisesti vallitseva suhde, niin on tehty yrityksiä redusoida sekä yksilöoliot että ominaisuudet pelkkiin muutoksiin. Tätä ns. prosessiontologiaa on kannattanut mm. A. Whitehead. Hänen mukaansa yksilöoliot ovat pelkkiä aika-avaruus pötköjä, jatkuvia prosesseja. Esimerkiksi kynäni on alkanut tehtaalta ja se kuluu koko ajan. Siis se on pelkkä prosessi. On kuitenkin esitetty, että muutoksen käsite tarvitsee jotakin joka muuttuu.
Antiikissa keskustelu muutoksesta velloi kovin kiivaana, jolloin Zenon, joka puolusti oppia kaiken ykseydestä, esitti ns. jousiampujan paradoksin, jonka piti osoittaa, että muutosta ei todellisuudessa tapahdu. Se on näennäistä. Jos jousiampuja ampuu nuolen, niin se on välttämättä jossakin kohtaa koordinaatistoa. Jos se on jossakin koordinaatiston kohdassa, niin se on välttämättä levossa. Siis ei ole muutosta.
Platon reagoi muutoksen ongelmaan leimaamalla aistimaailman epäaidoksi ideamaailman heijastumaksi. Ideamaailmassa kaikki oli ikuista, siellä siis ei ollut muutosta ja sinne ihmisen tuli pyrkiä. Pyrkimys staattisuuteen leimasi myöskin hänen valtioutopiaansa, joka oli mahdollisimman jähmettynyt.
Kaiken kaikkiaan kysymys muutoksesta on nyt yhtä avoin kuin ennenkin, emmekä voi täysin varmasti sanoa edes että muutosta on.
Kysymys ajattelevasta ja tuntevasta tietokoneesta liittyy olennaisesti ns. psykofyysiseen ongelmaan. Kysymys on sielusta, joka on henkistä, ei-ulottuvaista, sekä ruumiista, joka on ulottuvaista, ei-henkistä. Miten näiden välillä voi olla vuorovaikutusta? Miten henki voi vaikuttaa ruumiiseen? Eikö se riko energiansäilyvyyden lakia kohtaan? Onko mitään henkeä?
Jos vastaamme kysymykseen dualistisesti, voimme pitäytyä arkipsykologiassa, mutta jos joudumme keksimään ratkaisun sielun ja ruumiin yhteydelle yleisesti ehdotettu ratkaisu on interaktionismi, jonka mukaan käpyrauhanen on ruumiin ja sielun välittävä osa. Tämän ratkaisun kehitti Descartes. Voimme tosin kysyä, ratkaisiko se yhtään mitään. Jos dualisti kuitenkin on oikeassa, niin kysymys ajattelevasta ja tuntevasta tietokoneesta on mieletön, sillä tietokone on mekaaninen, kuten ruumis ja eläimet Descartesin mukaan ja mekaaninen laite tarvitsee sielun ollakseen inhimillinen. Tämä kylläkin sallisi vaikkapa ihmisaivojen kytkemisen johonkin laitteeseen, mutta siitä ei ollut nyt kysymys.
Eliminoiva materialisti kiistää koko tajunnan olemassa olon ja hyväksyy vain havaittavat ilmiöt. B. F. Skinner edusti jossakin määrin tätä kantaa behaviorismillaan. Jos tämä pitäisi paikkansa ja tiede todella paljastaisi kansanpsykologian näennäiseksi, niin tällaisen koneen rakentaminen olisi toki mahdollista. Kuitenkin eliminoivan materialismin tiedekäsitys tuntuu liian ahtaalta puhuessaan pelkästään havaittavista ilmiöistä. Jos näin olisi, niin joku voisi sanoa minulle, miltä minusta tuntuu. Tämä taasen tuntuu absurdilta, sillä tietoisuus on osa minua.
Reduktoiva materialisti esittää, että tajunnantilat vastaavat aivojen fysiologisia tiloja. Tällöin oletetaan, että nuo monimutkaiset vastaavuussuhteet saadaan joskus selville ja myöskin tekoäly voidaan rakentaa. Voidaan silti esittää, että vaikka tajunnantilat vaativat aivotiloja, niin se ei vielä todista niiden olevan identtisiä.
Hieman hienostuneempi versio onkin funktionaalinen materialismi. Se olettaa, että tietoisuus on aivojen funktio. Samat tajunnantilat voivat ilmetä erilaisina fysiologisina tiloina aivoissa. Tajunta päältää aivoja. Jos näin on, voimme myöskin rakentaa tekoälyn, joka ajattelee ja tuntee. Emme kuitenkaan epäröisi sulkea tällaista konetta. Meille ei tulisi minkäänlaista moraalista krapulaa vaikka sulkisimmekin sen.
Emergentti materialismi on kanta, joka ei sanottavasti eroa psykofyysisestä dualismista. Sen mukaan tajunta on aivojen emergentti ominaisuus, eli ominaisuus, joka ei esiinny yksilötasolla eikä siis ole redusoitavissa yksilötasolle. Tämän kannan edustaja ei voisi hyväksyä tuntevaa ja ajattelevaa konetta, sillä tietokone ei ole aivojen kaltainen, eikä siinä siis ole emergenttiä ominaisuutta tietoisuus.
Voidaan sanoa, että lain on oltava oikeudenmukainen, jotta meidän olisi velvollisuus sitä noudattaa. Koska käsitykset oikeudenmukaisuudesta kuitenkin eroavat usein toisistaan, niin on perustellumpaa vaatia että lait ovat oikeudenmukaisesti säädetty. Tällöin ne on alistettu rationaaliselle pohdinnalle ja lopulta demokraattiseen äänestykseen. Jotkut tosin esittävät, että pikemminkin oikeudenmukainen laki on sellainen, että sen on laatinut valistunut itsevaltias tai asiantuntija. Vaan tuskinpa he tietävät, mikä on kansalle hyväksi paremmin kuin kansa itse. Suomen huumelait on tehty eduskunnan päätöksellä, jonka on valinnut Suomen kansa. Voidaankin siis sanoa, että laki on laillinen.
Tämä ei kuitenkaan vielä tarkoita, että laki olisi oikeudenmukainen. Varsinkin kun käsitys lakien tehtävästä on ilmeisen ongelmallinen. Liberalismin mukaan lain tulisi tarjota mahdollisimman suuri vapaus yksilölle. Tämä vapaus käsitetään usein vapaudeksi tehdä mitä tahansa, eli negatiiviseksi vapaudeksi. Valtion tehtävä ei ole kertoa, mikä on oikein tai väärin, vaan ainoastaan pitää yksilöt poissa toistensa kimpusta. Tällaisesta ajattelutavasta malliesimerkkejä ovat Adam Smithin yövartija-valtio, sekä Peter Nozikin minimalistinen valtio. Tiivistäen hyvä valtio on se, joka maksaa mahdollisimman vähän ja hallitsee mahdollisimman vähän. Tässä katsontakannassa huumeet olisi hyväksyttävä.
Vastakkainen katsontakanta on sosialismi, mitä Suomenkin laki paljolti edustaa käsitellessään ihmisten välisiä suhteita. Sosialistisessa katsontakannassa painotetaan lain tehtävää ihmisen perusedellytysten takaajana. Tällaisia ovat mm. ruoka ja asunto. Tällöin vapaus ymmärretään positiiviseksi vapaudeksi johonkin. Myös huumeet katsotaan joksikin ehdottoman negatiiviseksi, kuten vilu ja nälkä ja katsotaan että valtion tehtävä on turvata yksilöä niiden houkutuksilta.
Myöskin hyvinvointiliberalismi, John Rawls pääarkkitehtinaan, ottaisi luultavasti kielteisen asenteen huumeisiin. Rawlsin keskeinen oikeudenmukaisuutta luonnehtiva käsite on tietämättömyyden verhon takana tehdyt päätökset. Siellä ihmiset ovat ilman yksilöllisiä haluja, egoistisia sekä rationaalisia yksilöitä ja arvioivat yhteiskunnallisia instituutioita niistä itselle koituvan hyödyn mukaan. Oletettavasti kukaan ei haluaisi joutua kiusaukseen kokeilla huumeita, koska he tietävät niistä itselleen koituvat vaarat kuten esim. riippuvuuden. Toisaalta on hyvinkin mahdollista, että nämä ominaisuudettomat egoistit haluaisivat pitää avoinna mahdollisuuden käyttää huumeita esim. mielihyvän saamiseksi.
Yhteiskuntafilosofisessa keskustelussa viime aikoina päätään nostaneet kommunitaristit katsovat liberalisteista poiketen, ettei valtio voi ottaa neutraalin välittäjän roolia. He myöskin painottavat ihmisen luonteeseen kuuluvaa yhteisöllisyyttä Hegeliin vedoten. Koskapa valtion on mahdotonta pysyä neutraalina, on sen otettava kantaa edistääkseen yleviä arvoja. Huumeiden vastaisuus voisi olla yksi tällainen. Myöskin ajattelumalli "yksilö ennen yhteisöä" on kommunitaristille vieras, joten ajatus yksilön vapaudesta käyttää huumeita on järjetön jos siitä seuraa haittaa yhteisölle. Näitä haittoja voivat olla mm. yksilön asosialisoituminen sekä mahdolliset rikokset huumerahojen hankkimiseksi.
Huumeiden vastaisia argumentteja voisi löytää myöskin Marxin ajattelusta, tosin ne tuskin ovat lainlaatijoidemme mielessä siintäneet. Marxin mukaan huumeet ovat omistavan luokan proletariaatille tuoma vitsaus, jonka tarkoituksena on estää vallankumous turruttamalla työläiset huumenarkoosiin. Oltiin Marxista mitä mieltä tahansa, niin sosiaalista ulottuvuutta ei pidä unohtaa huumelaeista. Huumeet ovat loppujen lopuksi köyhän kansanosan (tai enemmistön, kuinka sen nyt ottaa) ongelmia. Ennen se oli alkoholi, josta suojeltiin kieltolailla, nyt se on huumeet.
Joltakin Millin kaltaiselta liberaaliutilitaristilta voisi kuulla kommentin, että huumeet estävät vielä suuremman nautinnon, kuten vaikkapa älyllisen pohdinnan. Älyllinen pohdinta on suurempi nautinto, sillä ihminen joka tuntee kaikki nautinnon lajit valitsisi sen huumeiden sijaan. Tähän yhdistettynä sääntöutilitarismi tekisi tällöin huumeidenkäytöstä laitonta, sillä väärin on tehdä teko, mikä estää vielä suuremman mielihyvän, eli tässä tapauksessa huumeiden käyttö. Tähän Jeremy Bentham luultavasti huomauttaisi, että kaikki mielihyvä on samanarvoista, siis huumeidenkäyttö on oikein.
Kuitenkin vankin perustelu huumeita vastaan löytyy mielestäni Kantin kategorisen imperatiivin sisällöllisestä määritelmästä: kohtele ihmistä aina arvona sinänsä äläkä koskaan välineenä johonkin. Koska ihminen on itseisarvo, niin ihmisen vahingoittaminen on väärin. Huumeidenkäyttö vahingoittaa ihmistä, siis huumeiden käyttö on väärin. Asiaa ei paranna vaikka kyseessä olisi oma ruumis, sillä myös sitä on kohdeltava itseisarvona.
Lopulta kyse on kuitenkin valinnoista. Olemme valinneet, että haluamme mieluummin suojella alaikäisiä koskaan edes näkemästä mitään huumaavia aineita, mutta samalla olemme supistaneet omaa vapauttamme valita huumeidenkäytön suhteen. Yleensä perustelut huumeita vastaan perustuvat paljolti väärälle tiedolle huumeiden vaikutuksista, huumeiden käsittelemiseen yhtenä ryhmänä (rinnastetaan hasis ja heroiini), sekä tiukkaan pidättäytymiseen rinnastamasta huumeita ja alkoholia. Huumeiden kieltäminen on ymmärrettävää, muttei suinkaan lopullinen totuus asiasta.
Vastaaja: Päivi Jokinen, Madetojan musiikkilukio
"Esse est percipi", sanoi 1700-luvun empiirikko piispa Berkeley. Suomeksi lause merkitsee "Olemassaolo on havaituksi tulemista". Havaintoihin luottaminen reaalimaailmaa tarkasteltaessa on antiikin Kreikasta asti ollut keskeinen kysymys, joka jakaa filosofit realisteihin, idealisteihin, monisteihin, dualisteihin, rationalisteihin ja empiirikkoihin. Miten nämä eri "ismit" sitten tulkitsevat havaintoja? Onko aistihavaintoihin mahdollista luottaa?
Länsimaisen filosofian katsotaan alkaneen Demokritoksesta, joka oli materialisti ja katsoi reaalimaailman koostuvan atomeista. Atomit olivat jakamattomia, eikä niitä voinut nähdä. Kaikki reaalimaailmassa koostui kuitenkin havaittavista olennoista, jotka puolestaan koostuivat atomeista. Havaintoa tiedon lähteenä Demokritos ei kuitenkaan pohtinut, mutta oli sofistina vaikuttamassa Platonin (n.370 ekr.) oppiin havaittavasta.
Platonin mukaan kaikki oleva on heijastumaa ideoitten maailmasta. Ideat ovat tosiolevaisia, havaittava reaalimaailmaa ei. Luolavertauksessaan Platon kuvasi, että reaalimaailmasta saatavat havainnot ovat kuin varjoja luolan seinillä. Ihmiset, jotka olisivat koko elämänsä ajan olleet kahlittuina luolaan, kokisivat todellisuutena vain seinään heijastuvat varjot. Jos joku heistä pääsisi käymään luolan ulkopuolella ja näkisi todellisen reaalimaailman sekä palaisi luolaan tovereilleen kertomaan, että heidän kokemansa todellisuus oli vain varjomaailmaa, hänelle naurettaisiin ja lopulta hänet tapettaisiin. Platonin mielestä Sokrates, hänen oppi-isänsä, oli oivaltanut ideain maailman olemassaolon, mutta tämän kertoessa oivalluksestaan muille ihmisille hänelle naurettiin ja hänet koettiin lietsojaksi. Lopulta hänet tapettiin. Näin reaalimaailmasta saadut havainnot olivat vain tosiolevaisen ideamaailman varjoa, joten havainnoista saatuun tietoon ei voinut luottaa.
Platonin oppilas Aristoteles kuitenkin uskoi reaalimaailmasta saatujen havaintojen oikeellisuuteen. Siinä missä Platon oli omaperäinen idealisti, Aristoteles oli realisti. Realisti pitää havaintojen kautta saatavaa aistitietoa tiedon lähteenä. Tämä ei tosin estä realisteja dualistisesta ajattelusta, jonka mukaan havaitun maailman lisäksi voi olla myös toinen, tuonpuoleinen transsendenttinen maailma.
Keskiajalla havainto ei ollut keskeinen pohdinnan kohde. Uuden ajan filosofian isä, Descartes (1596-1650) loi kuitenkin käänteentekevän ajatuksen havaitsemisen totuudellisuudesta. Hänen ajattelunsa keskittyi ns. psykofyysisen ongelman pohdintaan. Ns. kartesiolainen menetelmä esitellään hänen teoksensa Metodin esitys sivuilla. Kaiken lähtökohtana on epäily. Descartes on siis skeptikko. Hän sanoo: Cogito, ergo sum (Ajattelen, siis olen). Tämä on ainoa luotettava tieto. Aistein saatu tieto ei ole luotettavaa, mutta onko reaalimaailma silti olemassa? Descartes rakentaa Jumalasta sillan dualistisen käsityksensä pelastamiseksi: sielun ominaisuus on ajattelu, ruumiin ominaisuus ulottuvuus ja Jumala yhdistää nämä kaksi. Havainnot tulee deduktion kautta, ns. kartesiolaista metodia käyttäen osoittaa todeksi. Näin todennettu aistihavaintokin olisi luotettava.
1700-luvun valistus tuo mielenkiintoisia näkökulmia havaitsemiselle. Empirismin mukaan kaikki perustuu havaitsemiseen ja näin tietoa voi saavuttaa vain havaintojen avulla. John Locke sanoo lapsen olevan syntyessään tabula rasa, tyhjä taulu, johon kokemus ja havainnot piirtävät maailman kuvan. Berkeley julistaa alussa mainitun lauseen ontologiansa lähtökohtana.
Immanuel Kant (1724-1804) luo omintakeisen synteesin rationalismin (ratio= järki, järjessä on tietoa apriori eli synnynnäistä tietoa) ja empirismin välille. Ihminen saa havainnoilla synteettistä tietoa, jonka hän apriorisilla ominaisuuksillaan (aika ja paikka sekä kausaliteetin taju) käsittelee. Kant on dualisti: immanenttinen maailma on se, jonka havaitsemme ja josta havaitsemalla saamme tietoa. Transsendenttinen maailma ylittää käsityskykymme rajat, mutta siitä saamme tietoa sisäisen siveystajumme avulla.
1900-luvulla havaitsemista käsittelee lähinnä Edmund Husserlin luoma fenomenologia. Ihminen käsittää fenomeenin, joka on havainto, esim. tuoli tai idea esim. enkeli. Näistä hänellä on sisäinen idea eli mielen fenomeeni. Ihminen on solipsisti, vain hänen omasta olemassaolostaan voi olla varma. "Ego sum, ergo cogito" hän kääntää Descartesin lauseen, "olen olemassa, siis ajattelen". Ihminen voi luottaa vain fenomeeniin, omaan havaintoonsa, joka on hänelle tiedon lähde.
Arvojen pohtiminen kuuluu filosofisen etiikan piiriin. Arvoja pohtivan tieteenhaaran nimi on aksiologia. Aksiologia sellaisenaan käsittää arvokysymyksen kuitenkin jokseenkin suppeasti, joten lienee kattavampaa pohtia arvoja filosofisen etiikan lähtökohdista.
Filosofinen etiikka jakautuu neljään pääryhmään: seurausetiikkaan, velvollisuusetiikkaan, liberaaliin etiikkaan sekä hyve-etiikkaan. Nämä kaikki pohtivat elämän arvoja eri näkökulmista ja selvittävät, miten arvot ihmisen sisäisenä tekijänä vaikuttavat ihmisen toimintaan.
Seurausetiikalle arvojen etiikka merkitsee tarkastelemista tekojen seurausten kannalta. Ollakseen eettisiä seurausten tulisi johtaa yleiseen hyvään tai yhteiseen hyötyyn. Hyötyä pohtii utilitarismi, jonka tunnetuimpia edustajia ovat suomalainen Anders Chydenius, John Stuart Mill sekä Jeremy Bentham. Chydeniuksen vaikutus ylsi lähinnä Suomeen.
Seurausetiikan ensimmäisiä ajattelijoita olivat Aristoteles ja Epikuros sekä antiikin stoalaiset. Heille arvot merkitsevät hyvää seurausta teosta. Aristoteles oli eudaimonisti, onnellisuuteen ja mielihyvään pyrkivä ajattelija etiikassaan. Hänen teoksensa Nikomakhoksen etiikka on kattava seurausetiikan uranuurtaja. Aristoteleen mukaan kaikki ovat onnellisia toteuttaessaan heille suotua tehtävää parhaalla mahdollisella tavalla. Näin orjakin on työssään onnellinen. Epikuros puolestaan oli hedonisti, nautinnon tavoittelija. Stoalaiset pyrkivät mielenrauhaan ja tasapainoon, apatiaan ja ataraksiaan. Nämä arvot johtivat heitä ja heidän oppilaitaan toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla, jotta seuraus olisi hyvä.
Seurausetiikassa täytyy ottaa huomioon toiminnan sääntö. Jos olen kehitysmaassa auttamassa nälänhädästä kärsiviä lapsia ja omenoita tarjottuani yksi lapsista tukehtuu omenaannsa, seuraus on negatiivinen. Säännön mukaan tekoni oli kuitenkin hyvä. Lapsen epäonni oli sattuma. Toisaalta jos kelkkaileva lapsi ajaa päin polkupyörääni välttyen näin törmäämästä rekka-autoon, säännön mukaan tekooni ei liity eettistä ulottuvuutta. Lapsen pelastaminen oli sattumaa.
Velvollisuusetiikka perustuu pitkälti Immanuel Kantin (1724-1804) eettiseen periaatteeseen kategorisesta imperatiivista eli ihmisen sisäiseen absoluuttiseen siveystajuun. Kant esitteli etiikkansa teoksessaan Kritik der Praktischen Vernunft, Käytännön järjen kritiikki. Kantin mukaan arvokasta toimintaa ovat teot, jotka tehdään sisäisen omantuntomme, puhtaan velvollisuuden vuoksi. Omat intohimomme ja innostuksemme eivät merkitse, vain velvollisuuden suorittaminen on eettinen teko. Kant loi kategorisesta imperatiivista ihmisen omaatuntoa kuvaavan lauseen: "Toimi niin, että teostasi voisi tulla yleinen prinsiippi". Esimerkiksi varastaminen on epäeettistä siksi, että jos varastaminen olisi kaikkien yleinen prinsiippi, lopulta varastamani tavara varastettaisiin minulta. Syntyisi Hobbesin kuvaama "Bellum omnium contra omnes", kaikkien sota kaikkia vastaan.
Liberaali etiikka pitää tärkeimpinä arvoina yksilön oikeuksia. Näiden ilmentymä on YK:n ihmisoikeuksien julistus. Ihmisellä on viidenlaisia oikeuksia: oikeus vapauteen eli mm. sananvapaus, vaatimisoikeus eli hän voi vaatia esim. yhteiskunnalta hyvinvointia, sosiaaliturvaa ja oikeusturvaa, valtaoikeus eli esim. oikeus käyttää vaaleissa äänivaltaansa, immuniteettioikeus eli oikeus kieltäytyä vakaumuksiensa vuoksi esim. armeijasta sekä privileegiot eli etuoikeudet, kuten ajokortti. On olemassa positiivista ja negatiivista vapautta. Negatiivisen vapauden pohjalta kaikilla on esim. oikeus päästä uimahalliin. Positiivisen vapauden kannalta tämä merkitsee sitä, että kaikilla on varaa maksaa uimahallin sisäänpääsymaksu.
Etiikan lajeista neljännen, hyve-etiikan pohjalta arvoja ovat ne toiminnan muodot, jotka perustuvat hyveisiin. Hyveet ovat opittuja ominaisuuksia, niin että niitä voidaan oppia ja opettaa. Jo Platon aikanaan määritteli kardinaalihyveet, joita olivat viisaus (pään eli järjen hyve), urheus/rohkeus (tahdon hyve), kohtuus sekä oikeudenmukaisuus. Myöhemmin näihin hyveisiin lisättiin hyväntahtoisuus, benevolentia.
Keskiaikana hyveisiin lisättiin kristilliset hyveet: usko, toivo ja rakkaus, joista suurin on rakkaus. Maailmanuskonnoissa hyveillä on yleisesti keskeinen merkitys ja niitä ovat esim. kohtuus, mielenrauha ja rakkaus. Kardinaalihyveitä pohtiessaan Aristoteles korosti kohtuutta; hyveiden vaarana olivat liiallisuus ja vähäisyys.
Mm. 1900-luvun looginen positivismi halusi eliminoida filosofiasta metafysiikan ja etiikan, sillä niiden lauseiden totuusarvoa oli mahdotonta määrittää. Eettiset lauseet olivat mielettömiä. Tältä pohjalta kehittyi metaetiikka.
Metaetiikka on etiikan kritiikkiä. Siihen kuuluvat preskriptivismi eli normit, luettelointi, emotivismi eli ajatus, että eettiset lauseet ovat tunteenpurkauksia, huudahduksia. Eettinen realismi hieman pehmensi aiempaa kritiikkiä ja väitti, että eettisiä lauseita saattoi verrata todellisuuteen ja näin saatettiin saada selville eettisen väitelauseen totuusarvo.
Naturalistinen virhepäätelmä puolestaan perustuu ns. Humen lain eli Humen giljotiinin pohjalle. Myös partaveitsi käy samasta ideasta. Naturalistinen virhepäätelmä johtuu turhista rönsyistä lauseissa. Ne kuuluu leikata pois, jotta eettisen lauseen totuus olisi mahdollista selvittää mahdollisimman puhtaassa muodossa. Toisaalta tuolloinkin kysytään, onko eettistä lausetta olemassa.
Arvo on siis kysymys etiikasta, moraalista, sisäisestä oikeellisuuden tajusta. Westermarck selvitti vuosisatamme alkupuolella, että eettiset arvot ja normit vaihtelevat kulttuureittain. Tämä on relativismia. Ihminen toimii yhteisönsä arvojen mukaan. Jos ei, hän on rikollinen, kummajainen, susi.
Esteettinen elämys on kautta aikain pohdituttanut filosofeja. Estetiikan kysymykseen ovat ottaneet kantaa kaikki, joskin keskeisimmät mielipiteet tulevat Platonilta, Hegeliltä ja Kantilta. Estetiikan tulkintaan liittyy kuitenkin paljon muutakin. Onko esteettinen, aistein havaittava kauneuden elämys ihmisen sisäinen kokemus vai onko kaikkia ihmisiä miellyttäviä kauniita ominaisuuksia, esim. muotoja.
Taj Mahalia kutsutaan yhdeksi maailman kauneimmista rakennuksista. Keskeistä siinä on muoto. Teoksessaan Kritik der Urteilskraft eli Arvostelukyvyn kritiikki Immanuel Kant (1724-1804) pohti estetiikkaa. Hänen mielestään ihmisen esteettinen kokemus perustuu hänen muodon tajuunsa, joka on apriorinen eli synnynnäinen ominaisuus. Muoto herättää pyyteettömän hyvänolon tunteen. Kultainen leikkaus klassisine harmonioineen ja koherensseineen edustaa muodon upeutta parhaimmillaan.
Taiteen tulkitsemisesta on kolme perinteistä teoriaa. Ensimmäisen ns. klassisen taideteorian tulkinnan mukaan taideteoksen kauneus on teoksessa itsessään, ei katsojan silmässä. Platon tosin toteaa, että taidekin on vain ideamaailman heijastumaa eikä siksi todellista. Platonkin kuitenkin pohtii kauneutta, johon ihmisen johdattaa vietti, eros.
Toinen taideteoria, eritoten romantiikan aikakautena korostettu, väittää taideteosta taiteilijan sisäisten impulssien ilmentymäksi. Näin taide ei ole itsenäistä, joskin se herättää kussakin kokijassaan henkilökohtaisia impulsseja. Ennen kaikkea se on kuitenkin tekijänsä kädenjälki.
Kolmas taideteoria on nimeltään formalistinen. Sen mukaan jokainen taideteos on itsenäinen, ulkoisista tekijöistä riippumaton kokonaisuus. Sitä ei saa sitoa esim. uskonnollisiin tai yhteiskunnallisiin näkökulmiin, eikä sitä sovi käyttää propagandana.
Hegelin väite taiteen kuolemasta on noussut viime aikoina filosofien huulille. Hegelin idealistisen kehitysopin mukaan maailma etenee uskonnon, filosofian ja taiteen kautta kohti ikuista henkeä, absoluuttia. Kun taidekin on kuollut, on absoluutti saavutettu.
Kysymys taiteen kuolemasta on nykyaikana keskeinen siksi, että taiteesta on tullut postmodernia. Kauneus tai rumuus eivät enää ole taideteosten itseisarvoja, vaan teosta on tarkasteltava esim. sen horisonttia vasten. Teoksen arvo voi riippua jopa horisonttien lukumäärästä! Nykyisin myös ns. institutionaalinen tulkintatapa on todellisuutta: jos jokin instituutio esim. taideyhteisö pitää jäsenensä teosta taiteena, teos on taidetta. Nykytaide herättää kysymyksiä ja mikseipä se voisi olla yksi estetiikan päämääristä.
Taiteen laajeneva piiri on myös osa nykyaikaa. Monenlaiset tilataideteokset, elokuvat, valokuvat, performanssit jne. eivät enne olisi olleet taidetta. Nykyisin niin kuitenkin ajatellaan.
Taj Mhal -mausoleumi edustaa kuitenkin vanhanaikaista kauneutta. Se herättää katsojassaan pyyteettömän mielihyvän tunteen, tarjoaa muotoineen uhkean esteettisen elämyksen. Jos Kant olisi matkustanut Köningsbergin ulkopuolelle, hän olisi varmasti käynyt ihailemassa Taj Mahalin mahtavaa harmoniaa, sopusointua.
Esisokraattisen filosofin Herakleitoksen mukaan "kaikki virtaa" eikä "voi astua kahta kertaa samaan virtaan". Tämä länsimaisen filosofian alkuaikoina elänyt ajatusmalli lienee lähtöisin Thaleelta, joka ajattelee kaiken olemassa olevan olevan lopulta vettä. Antiikin käsitykset aineesta olivat muutenkin vaihtelevia.; Demokritoksen atomiopin ohella vallitsi oppi neljästä peruselementistä, joita olivat maa, vesi, ilma ja tuli.
Herakleitoksen ajatusta voi soveltaa nykyaikaankin. Virtaaminen kuvastaa aikaa, joka vyöryy eteenpäin eikä menneisyyttä ole mahdollista elää kahdesti. Tällaista ajattelua korostavat nykyisin heuristikot, joiden mielestä menneisyyttä tai tulevaisuutta ei ole olemassa, on vain tämä hetki. Carpe diem, tartu hetkeen.
"Et voi astua kahta kertaa samaan virtaan". Ajatus tuo mieleen Soren Kierkegaardin eksistentialistisen elämänkatsomuksen. Eksistentialismi juontaa juurensa juuri 1800-luvun tanskalaiseen sanataituriin, Kierkegaardiin. Tämän teos Joko, tahi ottaa äkäisesti kantaa Hegelin idealistisiin kehitysajatuksiin. Raskasmielinen Kierkegaard koki elämän ikään kuin askeliksi, joita myöten oli edettävä; pysähtyä ei saanut. Näin virtaan ei voinut astua kahdesti; eteenpäin oli mentävä vaikka väkisin.
Herakleitoksen väitteitä voi pohtia myös hegeliläisittäin. Tällöin olemme teleologiseen determinismiin sekä kehitysoptimistiseen dialektiikkaan taipuvaisia ajattelijoita. Hegel eli 1800-luvulla, jolloin uskottiin vahvasti, että maailma kulkee kohti parempaa huomista. Hegel on kuuluisa nimenomaan dialektiikastaan, ristiriitaisuuksien kautta kulkevaan kehitykseen. Hänen teoriansa kuuluu teesi-antiteesi-synteesi, jolloin teesi on alkutilanne, antiteesi kapina vastakohta alkutilanteelle ja synteesi lopulta näiden kahden yhteensulauma, kompromissi. Toisaalta synteesi on tuolloin myös uusi teesi. Näin historia menee eteenpäin, ristiriitojen synteeseistä uusiin ristiriitoihin ja synteeseihin. Koska historia Hegelin mukaan kulkee kohti päämäärää (teleologia, telos= päämäärä), Absoluuttia, ihmisen Hengen todellistumista, ei menneisyyteen ole paluuta. Virtaan ei voi astua kahdesti.
Myös Karl Marxin materialismia ja kausaalista (syy-seuraus-suhde) determinismiä voi Herakleitoksen ajatuksiin soveltaa. Deterministi uskoo, että kaikki on ennalta määrättyä. Kausaalinen ajattelija puolestaan uskoo, että kaikella on syynsä ja syyllä aina seuraus. Marxin kommunistinen, kapitalismia vastaan kapinoiva kehitysajattelu pohjautui Hegelin oppiin; se oli vain sovellus kansantalouteen. Marxin mukaan markkinatalous hallitsee koko maailmaa ja markkinat määräävät myös historian kulun. Markkinatalouskin eteni dialektisesti kohti päämääräänsä, kommunismia, eikä paluuta menneisyyteen tuolloin ole. Näin ollen virta on vienyt ajan seuraavaan etappiin, pisteestä x pisteeseen x+1.
Mitä loogis-analyyttisen filosofian isä, Ludwig Wittgenstein ajattelisi Herakleitoksen ajatuksista? Nuoruudenteoksessaan Tractatus Logico-Philosophicus Wittgenstein esittää seitsenportaisen käsityksensä totuudesta. Loogisen positivismin ensimmäisiä lähtökohtia on "kaikki"- lauseiden mielettömyys: Miten voitaisiin verifioida, osoittaa oikeaksi lause, joka yrittää osoittaa todeksi kaikki kyseiset maailman oliot. "Kaikkea" ei mitenkään voida osoittaa virtaavaksi. Wienin piiri 1920-luvun värikkäinä vuosina saisi aiheesta vain räiskyvät naurut.
Toisaalta looginen positivismi pehmeni ajan myötä. Verifioitavat elementaarilauseet alkoivat vähetä, koska metafyysisiin, eettisiin ja uskonnollisiin kysymyksiin kohdistettiin vain halveksuntaa; pelkkä verifiointi jätti kylmäksi. Näin looginen positivismi muuttui loogiseksi empirismiksi; jos kokemuksella tai havainnolla pystyttiin osoittamaan kaikki -lauseessa yksikin kaikkeuteen kuuluva kaikkeuden ominaisuuksista poikkeavaksi, kyseessä oli falsifiointi ja näin lauseen totuusarvo saatiin määritettyä; epätosi! Jos siis voimme osoittaa, että maailmassa on jotain, mikä ei virtaa, olemme osoittaneet Herakleitoksen väitteen epätodeksi.
Metafysiikka on tieteenhaara, filosofian osa-alue, joka pohtii sitä todellisuutta, jota emme voi aistein havaita. Ontologia on oppi olevasta, se on metafysiikan osa-alue. Ontologia pohtii mitä olemassaoleminen on, mikä on todella olemassa ja millä perustein. Se kysyy myös miksi. Jokainen filosofi on historiassa yrittänyt luoda oman selityksensä kaikelle olemassaololle. On siis monia teorioita, joiden perusteella olemassaolo määritellään.
Kubrickin elokuvassa 2001: Avaruusseikkailu tietokone nimeltä HAL on ajatteleva ja tunteva tietokone, toisin sanoen sen voisi määritellä eläväksi. Lisäksi se kärsii mielenterveyden häiriöistä. Siitä on siis tehty kone, joka on kuin ihminen. Tämä lienee jokaisen insinöörin haave.
Mutta onko esitetty ajatus realistinen, voisiko se todellisuudessa tapahtua? Uuden ajan filosofian isäksi ristitty Rene Descartes (1596-1650) pohti elämänsä aikana olemassaoloa ja mielenliikutuksia. Hänen teoksensa Metodin esitys käsittää ns. kartesiolaisen metodin, jonka perusajatus on "cogito ergo sum" eli "Ajattelen olen siis olemassa". Descartesin mukaan olemassaolo on siis ajattelua. Jos nyt oletamme, että tietokone HAL ajattelee, riittää kuin todistamme se olemassaolevaksi. Tällöin voimme vakuuttua sen eksistoitumisesta.
Otetaan siis empiirikko-piispa Berkeleyn ajatus "Esse est percipi (olemassaolo on havaituksi tulemista). Jos voimme todistaa havaitsevamme HALin tiedämme että se on olemassa. Toisaalta riittää, jos tiedämme että Jumala havaitsee HALin. Näin Berkeley tulkitaan ns. kirsikkaesimerkin pohjalta: voin aistein havaita pöydällä olevan kirsikan eli se on olemassa. Mutta entä jos suljen silmäni, onko se yhä olemassa vai lakkaako sen olemassaolo tuolloin? Berkeley vastasi, että Jumala havaitsee koko ajan kaiken olevan. Näin ollen voimme luottaa kirsikan olemassaoloon.
Mutta entä jos luotamme Jumalan havaitsevan HALin, koska en itse voi sitä juuri nyt havaita ja Jumalaa ei olekaan olemassa? Mistä voin tietää, että Jumala on olemassa?
Jumalan olemassaolosta on monta teoriaa, jolla voisin nyt todistaa Hänen olemassaolonsa. Nyt kuitenkin kerron pohtineeni HALin ihmiselon kaltaista olemassaoloa deduktiivisen päättelyn, syllogismin avulla. Käytin ns. perustusteoriaa, joka pohjautuu karteesiolaiseen metodiin; johdin tosia totuuksia siitä ensimmäisestä, ilmeisestä totuudesta, jota ei voi epäillä: Cogito, ergo sum. En kuitenkaan saanut todistettua HALin elävyyttä, koska haluan pohtia sitä myös eksistentialismin keinoin.
Martin Heideggerin 1900-luvun ajattelutapa on eksistentialismi. Se syntyi fenomenologian perään. Eksistentialismi pohtii olemassaoloa, eksistenssiä. Olemassaolo jaetaan kahteen lajiin: olemiseen ja olevaisuuteen. Puu vain on. Ihminen taas eksistoi. Ihmisen olemisen muoto on olevaisuus, puun taas oleminen. Ihmisen tekee eksistoivaksi se tosiasia, että hän pohtii olemassaolonsa merkitystä ja tiedostaa kuolevaisuutensa. Olevaisuuskin kuitenkin jakautuu kahtia: aitoon ja epäaitoon olemiseen. Epäaito oleminen tarkoittaa sitä, että unohdetaan elämän merkityksen pohtiminen. Heideggerin mukaan epäaito ihminen vain syö, ulostaa ja jatkaa sukua. Eksistentialismia edustavat myös 1800-luvun tanskalainen Soren Kierkegaard sekä Jean-Paul Sartre. Eksistentialistin mukaan ihminen on nakattu maailmaan.
Joten onko tietokoneemme HALin mahdollista olla eksistoiva ja vieläpä aidosti eksistoiva, ihmisen kaltainen, ajatteleva ja tunteva olio? Vaikka tietokone onkin fyysisesti olemassa ja sen ns. ajattelu tapahtuu mikrolevyllä ja näin ollen sitä voisi verrata ihmiseen, miten sen olisi mahdollista tuntea?
Descartesin mukaan olemassaolossa on kysymys psykofyysisestä ongelmasta. Ruumis on ulottuvainen, sielu ajatteleva ja Jumala silta niiden välillä. Mielenliikutukset eli tunteet tapahtuvat näiden kahden ominaisuuden synteesinä. Sielu on lisäksi kuolematon. Descartesin mukaan HALilla pitäisi olla sielu jotta se eksistoisi, koska sielu ja ajattelu on aineetonta. Näin ollen HAL ei Descartesin mukaan voisi olla ajatteleva ja tunteva olio.
Nykyaikana kuitenkin on neurologian avulla osoitettu, että sielu ja ajattelu ovat hyvinkin fyysisiä toimintoja. Näin ollen kartesiolaiselle ajattelulle ominainen psykofyysinen ongelma poistuu. Nykytieteen avulla voisi olla mahdollista luoda ajatteleva, tunteva tietokone. Mutta olisivatko reaktiot, tunteet ja ajatukset tuolloin valmiiksi ohjailtuja? Olisiko niiden mahdollista olla autonomisia? Olisiko tietokoneen kohtalo deterministinen, ennalta määrätty? Ja onko meidätkin siis luonut joku, joka on fyysiset ajatuksemme aivoihimme ohjelmoinut niin ettei meidän ole mahdollista olla autonomisia, vapaatahtoisia yksilöitä? Tekevätkö ohjelmoidut aivomme meistä determinismin ilmentymiä, kuten tunteellinen tietokoneemme meidän luomana olisi?
Yhteiskunnat perustuvat tiettyihin normeihin ja eettisiin arvoihin. Sen lisäksi, että nämä normit ja arvot elävät ihmisen sisällä, on niistä säädetty lakeja. Suomen valtion perusta on moniosainen lakikirjasarja. Sinne presidentti, hallitus ja kansanedustajat ovat koonneet parhaan mahdollisen valtion perustan.
Jo Aristoteles sanoi, että ihminen on poliittinen eläin. Yhteiskuntaeettisiä kysymyksiä ovat pohtineet filosofit kautta aikain, Platonin Valtio-teoksesta Kantin Zum ewigen Frieden (Ikuiseen rauhaan)-valtioliitto teokseen. Oman panoksensa yhteiskuntien ideaalien luomiseen ovat tuoneet Thomas Hobbes 1600-luvulla, John Locke ja Rousseau 1700-luvulla sekä Montesquieu, jonka vallan kolmijako-oppiin Suomen valtiokin perustuu. 1970 teoksensa A Theory of Justice julkaissut John Rawls määritti yhteiskunnalle viisi keskeistä ominaisuutta: 1) vapaus 2) tasa-arvo 3)hyvinvointi ja tehokkuus sekä 4) pysyvyys eli stabiliteetti.
Suomen laki kieltää huumeiden käytön. Maailmassa vain Hollanti hyväksyy laillisena kannabis-tuotteiden myynnin ja hallussapidon. Suomessa huumeongelmasta on tullut 1990- ja 2000-luvulla keskeinen asia, johon ratkaisuja tulisi löytää. Ennen vuosituhannen vaihdetta oli jopa ilmassa ajatus, että huumeet laillistettaisiin, ei tosin kaikkia vaan nimenomaan kannabis-tuotteita (hasis, marihuana). EU ja miltei tullivapaat rajat ovat lisänneet huumeitten salakuljetusta. Samaan aikaan kapitalistis-porvarillinen kansakuntamme avunhuuto on voimistunut. Huumeita käytetään turruttamaan tuskaa, auttamaan nautinnon ja mielihyvän saavuttamisessa, antamaan "spiidiä" eli vauhtia ja piristystä suorituskeskeiseen työelämään. Huumeet myös tarjoavat elämänpiirin ns. ystäviä ja yhteisen harrastuksen: narkomanian.
Immanuel Kantin (1724-1804) teoksessa Kritik der Praktischen Vernunft pohditaan käytännöllisen järjen kritiikin avulla eettisiä kysymyksiä. Kantin vastaus etiikalle on kategorinen imperatiivi eli ihmisen sisäinen, absoluuttinen siveystaju. Sen voi tiivistää seuraavaan käskylauseeseen: "Toimi niin, että käytöksestäsi voi tulla yleinen prinsiippi". Tämä käsky kuuluu velvollisuusetiikan piiriin. Jos siis yksilö päättää käyttää huumeita, hänen on suotava, että koko valtio alkaa narkomaaneiksi. Jos taas kaikki käyttävät huumeita ja varastelevat toisiltaan rahoittaakseen huumeenkäyttönsä, syntyy sotaisa, kaaoksellinen anarkia, "Bellum omnium contra omnes" Thomas Hobbesin sanoin (so. kaikkien sota kaikkia vastaan). Lisäksi Hobbes sanoo, että ihminen on ihmiselle susi "Homo homini lupus", mikä merkitsee, että anarkian vallitessa vain oma pärjääminen merkitsee. Jos siis kaikki käyttäisivät huumeita, yhteiskuntamme hajoaisi ja muuttuisi raadolliseksi anarkiaksi.
Liberaalin etiikan mukaan ihmisellä on viisi perusoikeutta: oikeus vapauteen esim. sananvapauteen, oikeus vaatia mm. yhteiskuntaa tarjoamaan hänelle työtä; oikeus käyttää hänelle suotua valtaa so. esim äänioikeus vaaleissa; immuniteettioikeus eli oikeus kieltäytyä esim. varusmiespalveluksesta eettisiin periaatteisiinsa vedoten, sekä privileegioita eli etuoikeuksia, jollainen mm. ajokortti on. Monet työttömät ovat vaipuneet depressioon ja heidän lapsensa kokevat itsensä hylätyiksi. Työttömällä on perustuslaillinen oikeus työhön, jota hän ei nykytilanteessa saa. Katkeruus saattaa johtaa nuoren huumejengeihin. Näin ollen valtiolla on perustuslaillinen velvollisuus tarjota työttömille työtä ja jo näin vähentää eksistentialistista "maailmaan nakattu" -olotilaa työttömien perheissä.
Rawlsin hyvinvointiliberalismin mukaan ihminen on vapaa. Myös monet filosofit, kuten Leibniz ja Kant ovat korostaneet ihmisen vapautta valita A:n ja B:n välillä. Harvoin käy kuin Buridanin aasille Kantin 3. antinomiassa, jossa pikku aasi parka niettii nälissään heinäkasojen A ja B välillä kumman valita ja kuolee lopulta nälkään. Kuitenkin jo Rawls korostaa etteivät vapaudet ole rajattomia. Niillä ei saa vahingoittaa muita ihmisiä. Nykyisin esim. hylätyt huumeruiskut kuitenkin aiheuttavat jopa HIV:n pienelle lapselle. Huolimattomien, euforisessa tilassa liitävien narkomaanien valinnanvapaus on täten johtanut röyhkeän julmaan lopputulokseen, jossa toista vapaata kansalaista on loukattu; periaatteessa murhattu.
Seurausetiikka on filosofisen etiikan suuntaus, joka pyrkii mahdollisimman suureen hyvään ja yhteiseen hyötyyn. Tekojen eettisyyttä pohditaan seurausten kannalta. Seurausetiikkaan kuuluu siis utilitarismi, hyödyn tavoittelu, sekä antiikin ajan käsitykset onnellisuudesta, mielihyvästä ja nautinnosta.
Huumeet ovat periaatteessa nautintoaineita. Aristoteles oli etiikassaan eudaimonisti, jolle onnellisuus oli elämässä tärkeintä. Epikuros puolestaan oli hedonisti ja haki nautintoa. Antiikin suuret tiedon rakastajat kuitenkin pyrkivät kohti auvoisempia tantereita ajattelullaan, eivät kemiallisiin yhdisteisiin turvaten. Myös stoalaisilla (pylväikköjen pohdiskelijoilla) oli tavoitteenaan mielenrauha ja tasapaino. Näitä he kutsuivat ataraksiaksi ja apatiaksi.
On ilmiselvää, että ihmisellä on luontainen tarve hyvään oloon. On myös luonnollista haluta tuskasta pois. Tuska on kuitenkin selvä osa ihmisen maailmaa, sen ymmärsivät viimeistään eksistentialistit Soren Kierkegaard etunenässä. Huumeet ovat ongelma niin yhteiskunnalle kuin yksilöllekin.
Hyve-etiikka on filosofisen etiikan neljäs ja viimeinen haara. Sen keskeisiä hahmoja ovat Platon kaardinaalihyveitä määritellessään, Platonin oppi-isä Sokrates juodessaan kuolemaan johtavan maljan edistääkseen valtion oikeudenmukaisuutta ja Aristoteles kultaista keskitietä korostaessaan. Antiikin kaardinaalihyveitä olivat viisaus, rohkeus, oikeudenmukaisuus, kohtuus sekä hyväntahtoisuus eli benevolentia. Kristillisen etiikan hyveet taas ovat usko, toivo ja tärkeimpänä rakkaus. Kaardianaalihyveistä korostui kohtuus; kaiken tuli olla kohtuullisesti. Onko mahdollista väittää narkomaanin edustavan mitään hyveellistä suuntausta? Ei. Huumeesta on tullut epäjumala, jolle kohtuutta ei ole olemassa. Narkomaani ei usko mihinkään, toivoo vain huumeita ja rakastaa korkeintaan epäjumalaansa. Hän kokee ristiriitaa, mutta on huumeen orja, eikä suinkaan sellainen orja, jota Aristoteles pitäisi työssään onnellisena.
Huumeen orja ei ole vapaa eikä vastuuntuntoinen. Hän ei usko, ei toivo, ei rakasta. Hän ei eksistoi kuin aito ihminen. Hän pakenee todellisesta maailmasta, jos sellainen nimittäin on olemassa. Hänet täytyisi pelastaa.