Tuomas Rannan palkitut filosofian vastaukset keväältä 2000
1. Tarkastele eettisen relativismin vahvuuksia ja heikkouksia.
2. Millaista a priori -tietoa ihmisellä on? Millaista a posteriori -tietoa
ihmisellä on? Mitä vaikeuksia filosofit ovat osoittaneet tähän jaotteluun
sisältyvän?
3. Sanotaan, että valta turmelee ja että absoluuttinen valta turmelee
absoluuttisesti. Millä tavalla valta oikeutetaan, vai voiko valtaa oikeuttaa
lainkaan? Tarkastele kysymystä myös jonkin filosofisen valtateorian näkökulmasta.
4. Selvitä Platonin ideaoppia ratkaisuna yleiskäsitteiden luonteen ongelmaan.
5. Analogia argumentin muotona
+6. Turun yliopiston entinen kansleri Kaarlo Hartiala sanoi
syntymä-päivä-haastattelussaan (Turun Sanomat 11.10.1999): ”Huippu-urheilu on
vaipunut syvälle rappion suohon. Rahan valta on urheilun johtotähti.
Leikinomaisuus on kadonnut urheilusta jo aikoja sitten.” Tarkastele urheilun
arvoja ja ihanteita ja niiden oikeutusta filosofisena kysymyksenä.Eettinen relativismi on kanta, jonka mukaan ei ole mitään absoluuttisia eettisiä arvoja, vaan eri kulttuureilla ja eri yksilöillä on jokaisella omat eettiset järjestelmänsä, joita ei voi laittaa paremmuusjärjestykseen.
Ensimmäisiä eettisiä relativisteja olivat antiikin Kreikan sofistit, joista kuuluisimmalta, Protagoraalta, on peräisin lause: "Ihminen on kaiken mitta". Tätä näkemystä vastustivat mm. Sokrates ja Platon, joiden mielestä arvoille saattoi löytää pätevän ja yleisen pohjan.
Eettisen relativismin en relativismin vahvuudet ovat sen joustavuudessa ja suvaitsevuudessa erilaisia eettisiä järjestelmiä kohtaan. Jos henkilö ei voi todistaa että hänen oma eettinen järjestelmänsä on parempi kuin esim. jonkun maahanmuuttajan, niin hänellä ei ole myöskään mitään syytä syrjiä tätä siitä syystä että hänen oma etiikkansa olisi jollakin tavalla parempaa. Eettisellä relativismilla on myös yhteyksiä 1900-luvun situaatioetiikkaan (esim. Sartren), jonka mukaan jokainen eettinen valintatilanne on ainutlaatuinen, ja niille ei voi laatia mitään aina ja kaikkialla päteviä sääntöjä, ja 1700-luvun empirismiin (esim. Hume), jonka mukaan eettiset kannanotot perustuvat tunteisiimme, eivät yleispäteviin järkeviin periaatteisiin.
Eettistä relativismia on myös vastustettu juuri sen sallivuuden ja suvaitsevuuden takia. Jos kaikki eettiset kannanotot riippuvat vain kulttuurillisista ja tunne-elämään liittyvistä seikoista, ja niitä ei voi edes laittaa mihinkään paremmuusjärjestyksen, niin mitä järkeä koko etiikassa sitten on? 1900-luvun loogiset empiristit ja positivistit ovatkin halunneet poistaa koko etiikan ja metafysiikan sillä perusteella, että niiden esittämiä väitteitä on mahdotonta osoittaa oikeiksi.
Jyrkin vastakohta eettiselle relativismille filosofian historiassa saattaa olla Immanuel Kantin deontologinen eli velvollisuusetiikka. Kantin mukaan etiikalle voi löytää varman pohjan. Tämän ajatuksen hän tiivisti kahteen kategoriseen imperatiiviinsa. Imperatiivit olivat ehdottomia ja vain niitä seuraavat teot olivat eettisiä. Ensimmäinen imperatiivi oli: "Toimi vain sellaisten periaatteiden mukaan, joiden voisit toivoa tulevan yleiseksi laiksi", ja toinen: "Kohtele ihmisyyttä aina päämääränä eikä koskaan keinona."
Käsitteet apriori ja aposteriori ovat peräisin 1700-luvulla eläneeltä filosofi Immanuel Kantilta, joka käytti niitä merkitsemään järkeen perustuvaa tietoa (apriori) ja havaintoon perustuvaa tietoa (aposteriori).
Se kysymys kumpi näistä tiedoista on todempaa tai kumpi syntyy aikaisemmin kuuluu filosofiassa tietoteorian alueeseen ja tavallisimmat vastausvaihtoehdot ovat olleet joko empiirisiä (aistit) tai rationaalisia (järki).
Empiristien mukaan kaikki tieto perustuu aisteihin ja kokemukseen. John Locken mielestä ihmisen mieli on syntyessä kuin tyhjä taulu johon kokemus sitten piirtää jälkensä. Jyrkempiä empiristejä filosofian historiassa ovat olleet piispa Berkeley ja David Hume. Berkeley kiisti ulkonaisen maailman olemassaolon väittämällä, että oleminen on havaituksi tulemista. Hume väitti, että emme voi koskaan tietää, onko pöytä jonka näemme todella olemassa. Näemme vain erilaisia värejä ja muotoja, jotka mielemme sitten yhdistää siksi, mitä me kutsumme nimellä pöytä. Hume arvosteli myös kausaliteettia väittämällä, että syy-seuraus -suhde ei oikeastaan perustunut mihinkään vaan se oli vaan mielessämme syntynyt ajatus, joka oli syntynyt nähdessämme jonkun asian toistuvan tarpeeksi monta kertaa peräkkäin. Humen mukaan voimme siis tietää hyvin vähän mitään varmaa.
Rationalistien mukaan kaikki varma tieto perustuu järkeen. Rene Descartesin mielestä aistimme voivat pettää meidät, ja vain se mitä jää jäljelle, kun olemme puhdistaneet mielemme kaikista ennakkoluuloista ja kaikesta mitä ei voi epäillä, on varmaa tietoa. Descartesin mielestä tämä totuus oli: "Ajattelen, olen siis olemassa." Tältä perustalta Descartes katsoi voivansa todistaa niin Jumalan kuin ulkomaailmankin olemassaolon.
Eräs merkittävä tietoteorian muoto on Kantin teoria, jossa hän yhdisteli empirismiä ja rationalismia. Kantin mukaan tietomme maailmasta perustuivat ensisijaisesti kokemukseen ja luonnonlait ja kausaliteetti eivät sijaitse luonnossa, vaan omassa mielessämme, joka järjestää empiiriset havainnot järjelliseksi kokonaisuudeksi. Kantin mukaan on myös asioita, joista emme voi saada tietoa, esim. metafysiikka. Koska kaikki tietomme kulkee ensin mielemme kategorioiden läpi, emme voi koskaan saada tietoa todellisuudesta sellaisena kuin se todella on.
Kantin teoriaa tuntuisi tukevan se seikka, että sen paremmin puhdas empirismi kuin puhdas rationalismikaan eivät tunnu kovin järkeviltä vaihtoehdoilta. Meillä tuntuu olevan tietoa, joka ei voi olla pelkästään kokemuspohjaista, kuten esim. matematiikan ja logiikan totuudet (Jos A>B ja B>C niin A>C). Toisaalta puhtaasti rationaalista tietoa ei ole kovin paljon ja kaikki yritykset johtaa koko maailman selittäviä teorioita (esim. Descartes: cogito, ergo sum Jumala ulkomaailma) eivät ole kovin vakuuttavia.
Filosofiassa valtaa ja sen käyttöä on tutkittu jo antiikista lähtien. Platon esittää Valtio teoksessaan, että yhteiskunta pitäisi jakaa kolmeen eri luokkaan ja että ylintä valtaa saisivat käyttää vain pitkän koulutuksen läpikäyneet filosofikuninkaat. Aristoteles perusteli orjuutta asioiden luonnollisella järjestyksellä.
Keskiajalla sekä maallinen että uskonnollinen valta perusteltiin raamatun avulla.
1700-luvulla alkoi valistuksen myötä vakiintua ajatus yhteiskuntasopimuksesta, jossa kansalaiset valitsevat sekaannuksen ja epäjärjestyksen välttämiseksi itselleen johtajan, joka heillä on myös oikeus syrjäyttää tarpeen vaatiessa.
Yllä olevaan käsitykseen yhtyi mm. John Locke, joka oli eräs liberalismin perustajista. Locken mukaan ihmisellä oli oikeus tavoitella omaa etuaan vapaasti niin kauan kuin hän ei vahingoita ketään toista. Hallitsijan tehtävänä oli turvata ihmisten ruumiin ja omaisuuden koskemattomuus. Valtaa kuitenkin rajoitti sen käyttötarkoitus. Esimerkiksi kenraalilla oli oikeus lähettää sotilas varmaan kuolemaan, mutta ei vaatia itselleen markkaakaan saman sotilaan rahoista.
Locken näkökulmasta valta ei ollut jumalallinen eikä luonnollinen asia vaan järjestelmä, johon päädyttiin yhteiskunnallisen rauhan turvaamiseksi.
1800-luvun filosofeista Nietsche piti valtaa välineenä, jolla moraalista vapautuneet yli-ihmiset hallitsevat heikompiaan ja Marx arvosteli vallan keskittymistätuotantovälineet omistavan luokan käsiin. Muista teorioista voisi mainita 1800-1900-luvun poliittisen anarkismin, joka samaisti kaiken vallankäytön väkivaltaan ja kielsi kummankin oikeutuksen.
Yleiskäsitteet ovat käsitteitä, joilla viitataan johonkin kokonaiseen olioiden luokkaan. Ongelmana on se, onko näillä käsitteillä tai ideoilla omaa itsenäistä olemassaoloa vai ovatko ne vain sanoja, joita käytetään kun viitataan johonkin asiaan.
Platon katsoi ideaopissaan, että nämä käsitteet ovat todella olemassa. Itse asiassa vain käsitteet ovat todella olemassa ja meidän empiirisesti havaittavissa oleva maailmamme on vain heikko varjo sen takana olevasta ideoiden maailmasta. Hevosen idea ei katoa koskaan, vaikka kaikki hevoset kuolisivatkin.
Keskiajan skolastikot käyttivät Platonin teoriaa hyväkseen selittäessään, että yleiskäsitteet ovat ideoita, joiden avulla Jumala on luonut olennot. Toinen ryhmä, nominalistit, pitivät käsitteitä vain asioille annettuina niminä.
Platonin teoriaa kritisoi myös hänen oma oppilaansa Aristoteles, joka väitti, että Platon oli kaksinkertaistanut olioiden määrän. Aristoteles yhdisteli omassa teoriassaan ideaoppia ja pluralistista maailmankuvaa.
Analogia on käsite, jota käytetään usein päättelyissä silloin, kun halutaan selventää jotakin omaa mielipidettä ja todistaa sitä oikeaksi yrittämällä saada se näyttämään yleiseltä, joka paikkaan sopivalta säännöltä.
Analogia voi selventää käsiteltävää asiaa, mutta vain silloin, kun keskenään verrattavat asiat ovat olennaisilta osiltaan riittävän samankaltaiset. Jos haluan esimerkiksi käyttää muurahaispesää mallina sille, miten ihmisten yhteiskunta pitäisi järjestää, jotta siitä saataisiin tehokas ja toimiva, niin herää kysymys, ovatko ihmiset ja muurahaiset todella niin samanlaisia, että niille sama yhteiskuntajärjestys. Tässä tapauksessa vastaus olisi todennäköisesti ei ja muurahaisia ihannoivasta yhteiskunnasta ei tulisi todennäköisesti mitään.
Huonojen analogioiden käyttö väitteissä tuntuu tänä päivänä olevan erityisen yleistä poliitikoilla, jotka tuntuvat olevan kykeneviä perustelemaan melkein mitä tahansa väitettään jollakin epämääräisellä analogialla. Vanhaa sanontaa lainaten: tie helvettiin on päällystetty huonoilla vertauksilla.
Filosofiassa analogioilla on tärkeä osa niitten filosofien töissä, jotka ovat kirjoittaneet ajatuksiaan dialogin muotoon, mm. Platonin Sokrates -dialogit.
Kysymys siitä, minkälaista urheilun tulisi olla, on pitkälti eettinen ja liittyy niihin arvoihin, joita me haluamme urheiluun liittää. Jos suurimmaksi arvoksi asetetaan olympialaisten tunnuslause "citius, altius, fortius", niin päällimmäiseksi tavoitteeksi muodostuu yhä parempien ennätysten tekeminen. Tämän linjan mukaan nykyaikainen kilpaurheilu on muutosta parempaan päin, koska tulokset ovat parantuneet. Tämän näkökulman voisi myös ajatella sallivan dopingin käytön, koska se auttaa parantamaan tuloksia.
Edellä mainittu olisi filosofiselta kannalta ainakin seurausetiikan mukaista niin kauan kuin voittamista ja ennätyksiä pidettäisiin korkeimpina arvoina. Dopingin käyttöä voitaisiin perustella utilitaristisesti, jos uuden ennätyksen tekemisestä tuleva hyöty nähtäisiin koko ihmiskunnan kannalta niin suurena, että se pyhittäisi huijaamisen.
Myös eettinen egoismi sallisi dopingin käytön, jos kiinnijäämisvaara olisi tarpeeksi pieni.
Toisaalta jos tärkeimpinä urheiluun liittyvinä arvoina pidettäisiin tasaväkistä kilpailua ja sääntöjen kunnioittamista, niin tilanne olisi hyvin toisenlainen. Velvollisuuseettisen näkökannan mukaan esimerkiksi dopingin käyttöä harkitsevan urheilijan olisi kysyttävä itseltään Kantin ensimmäistä kategorista imperatiivia mukaillen: olen minä valmis siihen, että kilpakumppanini käyttäisivät myös dopingia. Vastaus olisi todennäköisesti ei. Myös toista kategorista imperatiivia voitaisiin käyttää kielteiseen lopputulokseen pääsemiseksi, jos ihmisyyden päämääränä kohtelemisessa ihmisyyteen ymmärrettäisiin kuuluvan myös reilun pelin idea.
Myös antiikin olympialaisten tuomarit olisivat todennäköisesti kieltäneet dopingin käytön, jos doping -aineita olisi siihen aikaan ollut saatavilla. Oikeudenmukaisuus oli Platonin filosofiassa hyve, joka asetti muut hyveet oikeaan järjestykseen ja oikeudenmukaisuuden idea tuntuu kieltävän dopingin (paitsi jos kaikille kilpailijoille annettaisiin saman verran samoja aineita).
Toinen usein kritisoitu asia nykyurheilussa on raha ja amatööriurheilun muuttaminen ammattilaisuusurheiluksi. Tämänkin asian ratkaisu riippuu pitkälti siitä, pitääkö rahaa pitää itseisarvona, jonka voittaminen on päällimmäinen tavoite, vai välinearvona, jonka avulla voidaan saada hyviä tuloksia.
Kaikki urheilu ei ole kuitenkaan yleisurheilua ja voisi esimerkiksi kysyä, voisiko autourheilussa paremman auton tai bensiinin rinnastaa dopingiin.