25. marraskuuta 2009

Etiikka: elämäntaidetta vai -hallintaa?

Johanna Oksala

Filosofian laitos, Helsingin yliopisto

Esitelmäni FETO:n syyspäivillä pohti etiikan suhdetta elämänhallintaan. Kysyin voiko filosofia tai erityisesti etiikka auttaa meitä elämänhallinnassa: voiko etiikan saada meidät ymmärtämään elämän kriisejä tai tarjota apua niiden ratkaisussa? Lähestyin aihetta kirjan Rakkaudesta toiseen keskeisten ajattelijoiden ja teemojen kautta (toim. Sara Heinämaa ja Johanna Oksala, Helsinki: Gaudeamus, 2001). Nostin esiin joitakin keskeisiä ajatuksia Emmanuel Levinasin ja Michel Foucault'n ajatttelusta, joiden esitin olevan kriittisessä suhteessa elämänhallinnan projekteihin nähden.

Leimallista Emmanuel Levinasin (1906-1995) ajattelulle on pyrkimys kuvata toiseutta. Toiseus tarkoittaa Levinasille jotain sellaista, joka aina ylittää kykymme ymmärtää, omaksua ja hallita. Painottamalla toiseuden merkitystä Levinas pyrkii kritisoimaan erityistä tiedollista tapaa tehdä maailma omaksi. Käsitteellisen ja kielellisen tiedon avulla subjekti omaksuu ja tekee maailman omakseen, kun mailma muuttuu mielessä oleviksi merkityksiksi. Subjekti pyrkii maailman omaksumisella yhä laajenevaan ymmärrykseen ja hallintaan maailmasta. Tämä ymmärrys ja hallinta ei kuitenkaan voi olla täydellistä, koska toiseus ei voi koskaan mahtua sen piiriin. Esimerkkejä radikaalista toiseudesta ovat Levinasille kuolema, Jumala, mutta ennen kaikkea toinen ihminen. Toinen ihminen ei voi Levinasin mukaan koskaan voi tulla lopullisesti tiedetyksi eikä tunnetuksi. Toinen edustaa tai ilmentää jotain sellaista, jota tietoisuuteni ei kykene koskaan konstituoimaan ja joka perustavalla tavalla estää täydellisen todellisuuden tiedollisen hahmottamisen ja sitä kautta hallitsemisen.Toinen ihminen kyseenalaistaa tietoisuuteni kyvyn tehdä omaksi ja avaa minut jollekin joka ylittää sen. Toiseus ei kuitenkaan määritä vain sitä mikä aina jää subjetiuden ulkopuolelle, vaan eettistä subjektiutta itsessään. Toinen ihminen tekee minusta perustavalla tavalla passiivisen. Eettinen subjektius on perustavasti avoimuutta sellaiselle toiseudelle, jota ei voida palauttaa omaan ymmärryshorisonttiin. Etiikan alkuperä onkin Levinasille toisen ihmisen kohtaamisessa, suhteessa sellaiseen, joka on omien rajojeni suhteen yhteismitaton, ääretön.

Elämänhallinnan kannalta tämä takoittaa, että jos subjektius jo itsessään rakentuu passiivisuutena ja avoimuutena sille, mitä en voi hallita enkä ymmärtää, on täydellinen elämänhallinta jo perusteissaan mahdotonta. Sen lisäksi, että se olisi mahdotonta, ei se myöskään Levinasin ajattelun näkökulmasta olisi edes tavoilteltavaa. Eettisyys ihmisten välillä voi tapahtua vain koska toinen ihminen vastustaa ja pakottaa auki minän sulkeutuvan ja hallitun maailman. Vain perustava elämän hallitsemattomuus voi tuoda äärettömyyden mahdollisuuden sulkeutuvan ja omaksi tekevän ajattelun piiriin ja avata näin mahdollisuuden etiikalle.

Esitin, että pinnallisesti tarkasteltuna vaikuttaa siltä, että Michel Foucault (1926-1984) - toisin kuin Levinas - esittäisi tavan ajatella etiikkaa elämänhallinnan kaltaisena käytäntönä. Foucault'n tutkimus kohdistuu Antiikin etiikkaan ja hän esittää, että Antiikin Kreikassa moraali ymmärrettiin ennen kaikkea kurinalaisena suhteena itseen. Se ei koostunut moraalilaeista tai ulkopuolelta asetetuista säännöksistä, vaan niistä käytännöistä, joiden avulla subjekti muovasi itse itsestään moraalisen subjektin ja antoi olemassaololleen tietyn tyylin. Foucault ei ymmärrä etiikkaa teoriana vaan "itsestä huolehtimisen käytäntöinä", joiden voitaisi ajatella tähtäävän jonkinlaiseen itsen ja elämän hallintaan. Kun Foucault'n ajattelua tarkastellaan lähemmin paljastuu kuitenkin merkittäviä eroja, joiden pohjalta itsestä huolehtiminen näyttäytyy ennemminkin vastakkaisena elämän hallinnallle.

 

Foucault'n etiikan ymmärtämiseksi on nostettava esiin sen sidos taiteeseen. Prosessi, jossa subjektit huolehtivat itsestään ja muovaavat itseään moraalisubjekteiksi muistuttaa Foucault'n mukaan taideteoksen luomista. Foucault'n etiikkaa käsittelevä myöhäisajattelu pitääkin ymmärtää yrityksenä etsiä sellaisia tapoja ajatella ja elää, jotka muistuttavat taiteentekemistä sikäli, että ne eivät ole normalisoivan vallan määrittämiä tuotteita. Etiikka kartoittaa mahdollisuuksia ratkoa meitä tuottavia valtaverkostoja, mahdollisuuksia kyseenalaistaa se, mitä olemme. Mahdollisuus vastustaa normalisoivaa valtaa avautuu ajattelemalla ja elämällä toisin: muovaamalla omaa olemassoloamme luovasti, rakentamalla elämämme taideteoksena.Tehdä omasta elämästäni taideteos tarkoittaa, että olen muuta ja toisin kuin minun on väitetetty olevan tai voivan olla. Käytännöt, joiden kautta problematisoin minuuteni ja muovaan harkitusti elämääni, ovat näin sekä vapauden käytäntöja että etiikan käytäntöjä. Foucault'n etiikka ei siis ole estetistinen eikä narsistinen hanke, vaan kyse on totunnaisten kokemusten ja tekojen kyseenalaistamisesta. Tavoitteena on henkilökohtainen muutos, itsen ja elämän eettinen kauneus.

Jos ajattelemme, että itsestä huolehtiminen on taiteen tekemisen kaltaista sikäli, että se on luova ja kriittinen käytäntö, jonka tavoitteena on kyseeenalaistaa vallitsevia tapoja ajatella ja toimia, niin päämääränä ei voi olla itsen tai elämän hallitseminen. Tavoiteena on mahdollisuuksien avaaminen uusille kokemuksen muodoille, uusille tavoille suhtautua toisiin ihmisiin, uusille tavoille ajatella ja toimia. Avoimuus ennakoimattomille tapahtumille ja uusille ajatuksille, samoin kuin se, että koetellaan totunnaisuuden rajoja sisältää aina omat riskinsä. Se, että elämä olisi täysin hallinnassamme ei näin ole nähdäkseni yhteensopiva vaan enemminkin vastakkainen sille, että se olisi taiteen kaltaista.

Päätin pohdintani esittämälllä kysymyksen. Vastaus alussa muotoilemaani kysymykseen siitä, voiko filosofia tai etiikka auttaa meitä elämänhallinnassa riippuu lopulta vastauksesta perustavampaan kysymykseen: Mitä on filosofia? Lainaamalla Foucault'ta lopetin ajatukseen siitä, että filosofinen ajattelumme ei voi tämän kysymyksen suhteen tyytyä koulukirjamaisiin tai valmiisiin vastauksiin, vaan sen on joka hetki käännyttävä kriitiisesti pohtimaan omia lähtökohtiaan ja tutkittava sitä, mitä sen omassa ajattelussa voidaan muuttaa: kuinka ja mihin asti on mahdollista ajatella toisin. Filosofia ei näin ollen voi koskaan olla valmis teoria, kokoelma kirjoja eikä yritys legitimoida se, minkä jo tiedämme, vaan vain kriittinen käytäntö, johon me kaikki osallistumme. Istuessani bussissa matkalla takaisin Porvoosta Helsinkiin mietin, millä edellytyksillä filosofia elävänä käytäntönä voi olla eettinen käytäntö, tapahtuipa se sitten koulujen luokkahuoneissa, FETO: syyspäivillä tai filosofian laitosten seminaareissa. Ajattelin eettisyyden rakentuvan myös filofisessa toiminnassa pienistä eleistä ja teoista, esimerkiksi siitä, että pyydämme puheenvuoroja emmekä vain puhu niin halutessamme tai että annamme toisten esittää keskeyttämättä ajatuksensa. Se voisi tarkoittaa myös eettisyyden perustaan kuuluvan passiivisuuden vaalimista: sen hyväksymistä, että on asioita, joita emme koskaan voi hallita emmekä ymmärtää ja jotka siksi haastavat oman rajallisen maailmamme. Elämä on toiseuden jatkuvaa kohtaamista, altistumista sellaiselle toiselle, joka ei voi olla samanlainen kuin minä. Se on konkreettisesti kohtaamisia, joista jokainen on ainutlaatuinen, ennakoimaton ja siksi hallitsematon. Mutta ehkä juuri siinä piilee sen kauneus: mahdollisuus eettiselle elämälle.