ETIIKKA - ELÄMÄN IHANNE VAI YHTEISELÄMÄN SÄÄTELIJÄ?

Marjaana Kopperi

Esitelmä FETOn syyspäivillä 25.10.2002

 

Nyky-yhteiskunnassa ja -maailmassa erilaisia arvoja, eettisiä käsityksiä, uskontoja ja elämisen tapoja edustavat ihmiset joutuvat yhä enemmän vuorovaikutukseen toistensa kanssa. Eristäytyminen omiin, samalla tavalla ajattelevien tai uskovien yhteisöihin tai yhteiskuntiin ei ole enää mahdollista. Vuorovaikutus ja yhteistoiminta edellyttää kuitenkin paitsi toisten näkemysten kunnioittamista ja suvaitsemista, myös joitakin yhteisiä pelisääntöjä. Kysymys kaikille yhteisistä eettisistä standardeista on siksi tullut entistäkin ajankohtaisemmaksi.

Perinteisesti ihmisoikeuksia on pidetty niin kansainvälisessä keskustelussa kuin vaikkapa Suomen peruskoulussa tällaisena yhteisenä standardina. Nykyään monet kuitenkin arvostelevat ihmisoikeuksia siitä, että ne edustavat länsimaisia arvoja ja ihanteita tai että ne perustuvat länsimaisiin moraalikäsityksiin, eivätkä siten ole lainkaan niin universaaleja kuin erityisesti länsimaissa on ajateltu. Siksi on vaadittu, että ihmisoikeudet pitäisi korvata tai niitä pitäisi täydentää muiden kulttuurien ja uskontojen moraalisilla käsityksillä tai niiden perinteisiin perustuvilla arvoilla.

Ihmisoikeuksia tai muita yhteisiä eettisiä ohjeita koskevassa keskustelussa ei kuitenkaan ole juurikaan puhuttu siitä, mitä keskustelijat tarkoittavat itse moraalilla tai etiikalla. Mistä he puhuvat kun he puhuvat etiikasta? Mikä heidän mielestään on etiikan varsinainen tarkoitus ja tehtävä? Millaisia päämääriä etiikka palvelee tässä maailmassa? Millaiseen eettiseen kokonaisrakennelmaan ne moraalikäsitykset kuuluvat, joita itse kukin pitää oikeina ja hyvinä ja joita hän haluaa edistää? Kenties jonkinlainen yksimielisyys vallitsee siitä, että etiikan tehtävä on antaa jonkinlaisia ohjeita ihmisille, mutta mihin tarkoitukseen näitä ohjeita annetaan, ja mihin näillä ohjeilla tähdätään?

Käsitykseni mukaan noihin kysymyksiin voi vastata kahdella erilaisella tavalla, jotka heijastavat vastakkaisia näkemyksiä etiikan luonteesta. Ensimmäisen mukaan etiikan tehtävänä on tarjota ihmiselle elämän ihanne, käsitys siitä, mitä on hyvä elämä ja miten ihmisen pitäisi elää saavuttaakseen sen. Toisen käsityksen mukaan etiikka on nimenomaan elämänihanteista erillinen ja niiden suhteen autonominen. Etiikan tehtävä ei ole tarjota hyvän elämän malleja, vaan ennemminkin asettaa rajat sille, missä määrin ihmiset voivat toteuttaa näitä ihanteitaan suhteessa toisiin ihmisiin, eläimiin tai luontoon. Väitän, että näin ymmärrettynä etiikan luonnetta koskevat erot eivät ole niinkään kulttuurien tai uskontojen välisiä kuin niiden sisäisiä. Seuraavassa kuvaan ensin näitä kahta erilaista tapaa ymmärtää etiikka. Sen jälkeen tarkastelen lyhyesti kahta erilaista esimerkkiä, jotka havainnollistavat, että etiikan luonnetta koskevista kysymyksistä käydään kiistaa nimenomaan uskontojen ja kulttuurien sisällä.

Maailmankatsomus ja moraalin autonomia

Ensimmäisen näkemyksen mukaan etiikan varsinainen tehtävä ja tarkoitus on siis antaa ihmiselle kuva hyvästä ja oikeasta elämästä, ja ohjata häntä toteuttamaan sitä valinnoissaan. Lähtökohtana on ajatus siitä, että on olemassa jokin korkein hyvä, jota tavoittelemalla ja jonka mukaisesti elämällä ihminen elää hyvää ja onnellista elämää, tai ainakin parempaa elämää kuin elämällä jonkin toisen vaihtoehdon mukaan. Etiikan perustana on tällöin jokin määrätty kuvaus tai selitys todellisuuden perimmäisestä luonteesta, maailmasta ja ihmisen paikasta siinä sekä elämän ja olemassaolon syvimmästä merkityksestä ja mielekkyydestä. Tällaisia kuvauksia tarjoavat monet erilaiset tahot.

Perinteisessä länsimaisessa filosofiassa on esitetty monia erilaisia käsityksiä todellisuuden ja ihmiselämän syvimmästä luonteesta. Tunnetuimpia esimerkkejä ovat tietysti antiikin filosofiset teoriat, erityisesti Platonin tai Aristoteleen etiikka, mutta myös monet uudemmat, elämänfilosofiset suuntaukset ovat tarjonneet tällaisia malleja. Nietzschen, Kierkegaardin tai Sartren elämänfilosofiset hahmotelmat kuvaavat maailman ja olemassaolon perusluonnetta sekä ihmisen mahdollisuutta tehdä parempia tai huonompia valintoja elämässään. Maailman, todellisuuden ja ihmiselämän merkitystä selittäviä käsityksiä esittävät myös esimerkiksi uskonnot, kulttuuri tai kansanperinne. Voidaan sanoa, että tällaisessa lähestymistavassa etiikan perustana on jokin maailmankatsomuksellinen näkemys tai oppi. (Paremman termin puuttuessa käytän sanaa maailmankatsomus tai maailmankatsomuksellinen oppi - kenties tavanomaisesta suomenkielisestä merkityksestä poikkeavalla tavalla - viittaamaan määriteltyihin kuvauksiin tai selityksiin maailman todellisesta luonteesta sekä ihmiselämän varsinaisesta päämäärästä, merkityksestä ja mielekkyydestä.)

Selvyyden vuoksi on huomautettava, että kaikki maailmankatsomukselliset opit eivät tietenkään tarjoa näkemystä etiikasta. Jonkun elämänfilosofisen tai maailmankatsomuksellisen mallin esittämisestä ei välttämättä seuraa mitään itse etiikan kannalta. Kaikkien tällaisten maailmankatsomuksen tarjoavien oppien edustajat eivät itsekään ajattele, että esimerkiksi heidän elämänfilosofiansa tai vaikkapa uskonnollisen maailmankatsomuksensa perusteella voitaisiin tai niistä pitäisi johtaa eettisiä ohjeistoja. Kyseessä on ennemminkin ihmisen oman elämän perimmäisiin päämääriin liittyvä pohdinta.

Joihinkin maailmankatsomuksellisiin oppeihin kuuluu kuitenkin selvästi käsitys, että kyseinen oppi on myös etiikan perusta ja moraalisääntöjen lähtökohta. Etiikan näkökulmasta nimenomaan tällaiset opit ovat mielenkiintoisia. Kiinnostavia ovat mallit, joissa ajatellaan, että tietyn maailman luonnetta ja perimmäistä merkitystä koskevan näkemyksen pohjalta on johdettavissa paitsi yksilön elämää koskevia ohjeita myös julkista moraalia ja kenties lainsäädäntöä ja politiikkaakin koskevia periaatteita. Juuri tässä suhteessa myös erilaiset tavat ymmärtää etiikan luonne eroavat toisistaan. Ratkaisevaa on, pidetäänkö tiettyä maailmankatsomuksellista oppia nimenomaan moraalin ja erityisesti julkisen moraalin lähtökohtana vai siitä erillisenä asiana. Pohjimmiltaan kyse on siitä, onko etiikka sidoksissa ja tulisiko se johtaa jostakin maailmankatsomuksellisesta, elämän perimmäistä merkitystä ja päämäärää koskevasta käsityksestä, vai onko se ja tulisiko sen olla ennemminkin tällaisista katsomuksista riippumaton.

Toisen etiikan luonnetta koskevan näkemyksen edustajat ymmärtävät etiikan ja maailmankatsomuksellisen näkemyksen suhteen juuri päinvastoin: moraalisääntöjä ei pidä johtaa elämän ihanteista tai korkeinta hyvää koskevista käsityksistä, eikä etiikan teorioita pidä perustaa niiden varaan. Ennemminkin etiikan tehtävänä on asettaa rajat sille, mitä ihmiset voivat tehdä elämän arvojensa tai maailmankatsomuksensa nimissä. Ylipäätään etiikan tehtävänä on asettaa rajat sille, missä määrin ihmiset voivat edistää omia päämääriään, etujaan ja arvojaan, ja missä määrin ne on sopeutettava muiden ihmisten ja kenties myös eläinten ja luonnon hyvinvoinnin vaatimuksille. Petter Korkman kuvaa tätä ajattelutapaa filosofian historiaa käsittelevässä artikkelissaan: ”Etiikka ei saisi koskea sitä, mitä kunkin yksittäisen ihmisen pitäisi tavoitella, vaan sitä, miten hänen on sopeutettava tavoitteensa muiden ihmisten tavoitteisiin. Etiikan tulisi tarjota sosiaalisia normeja, ei hyvän elämän ohjeita.” (Korkman, P., 1998, Moderni moraali ja ihminen, teoksessa Korkman, P. ja Yrjönsuuri, M. (toim.), Filosofian historian kehityslinjoja, Helsinki: Gaudeamus, 238-264.)

Elämän ihanteiden sijaan etiikassa pyritään ennemminkin määrittelemään, miten ihmisten pitäisi kohdella toisiaan, mikä on oikein tai väärin ihmisten kohtelussa, millaisten periaatteiden varaan ihmisten pitäisi yhteiselämänsä rakentaa tai mitä sellaisia oikeuksia ihmisillä on, joita muiden ihmisten, yhteisöjen ja valtioiden tulee kunnioittaa. Perinteisessä filosofiassa tällaista näkökantaa edustavat esimerkiksi erilaiset sopimusteoriat samoin kuin Kantin moraaliteoria sekä utilitarismi. Näissä kaikissa moraali on nähty erilaisista hyvää elämää koskevista käsityksistä erillisenä. Sen tehtävä on ennemminkin asettaa rajat näille ihanteille, ja pyrkiä luomaan sellaiset pelisäännöt, että erilaisia ihanteita edustavat ihmiset voivat elää yhdessä.

Etiikan luonne ja keskustelu ihmisoikeuksista

Vaikka edellä antamani esimerkit ovatkin perinteisen länsimaisen filosofian piiristä, samalla tavalla voi tarkastella mitä tahansa arvojärjestelmää. Kun puhutaan ihmisoikeuksista, universaalista etiikasta tai jonkinlaisten yhteisten moraaliperiaatteiden hahmottamisesta, nämä muut järjestelmät ovat usein kiinnostavampiakin kuin perinteinen filosofia. Erilaiset tavat ymmärtää etiikan luonne näkyvät myös ihmisoikeuksia koskevassa keskustelussa.

Perinteinen, YK:n yleismaailmalliseen ihmisoikeuksien julistuksen mukainen käsitys ihmisoikeuksista edustaa selvästi näkemystä, jossa oikeuksia ei haluta sitoa tiettyyn elämän ihanteeseen tai maailmankatsomukseen. Ihmisoikeudet eivät kuvaa sitä, mikä on elämän tarkoitus ja päämäärä ja kuinka ihmisen tulisi elää, vaan tavoitteena on ainoastaan määritellä tietyt perussäännöt, joita kaikkien yksilöiden, yhteisöjen ja yhteiskuntien tulisi kunnioittaa. Ihmisoikeuksien taustalla on siis selvästi jälkimmäinen käsitys moraalin luonteesta. Kysymykset elämänihanteista on haluttukin jättää muualla määriteltäviksi.

Sen sijaan vaatimukset, että ihmisoikeudet tulisi ymmärtää enemmän kulttuurisista ja uskonnollisista lähtökohdista, ovat usein vaatimuksia tulkita niitä nimenomaan jonkin ihanteen näkökulmasta. Lähtökohdaksi halutaan ottaa jonkun tietyn kulttuurin arvot ja perinteiset elämisen tavat, tai jonkun uskonnon tarjoama kuva elämän päämääristä ja oikeasta elämisen tavasta. Ajattelutapa näkyy hyvin esimerkiksi joissakin ihmisoikeuksien julistuksissa, joissa ihmisoikeudet on määritelty islamilaisesta näkökulmasta (siten kuin julistuksen laatijat näkevät islamilaisen näkökulman). Näissä julistuksissa ihmisoikeuksien perustaksi on haluttu asettaa islamin näkemys hyvästä ja oikeasta elämisen tavasta, siten kuin julistusten laatijat sen ymmärtävät.

Esimerkiksi Euroopan Islamilaisen neuvoston julistuksessa Universaaleista islamilaisista ihmisoikeuksista todetaan, että “1400 vuotta sitten islam antoi ihmiskunnalle ihanteellisen ihmisoikeuksien säännöstön” (ideal code of human rights). Tämä säännöstö perustuu Koraaniin ja profeetta Muhammedin opetuksiin, ja ihmisoikeuksia on siis tulkittava näiden perusteella. Toisessa julistuksessa - Kairon islamilaisten ihmisoikeuksien julistus - sanotaan, että kaikki ihmisoikeudet on alistettava islamilaiselle sharialle. Sharia on ainoa perusta ihmisoikeuksien selittämiselle ja selventämiselle. Tässä hengessä on vaadittu myös, että ihmisoikeuksien lopullinen tulkinta kuuluu uskovaisille muslimeille. (Bielefeldt, H., 2000, “Western” versus “Islamic” Human Rights Conceptions? A Critique of Cultural Essentialism in the Discussion on Human Rights, Political Theory 28 (1), 90-121.)

Lähtökohtana on siis Koraanin ja islamin perinteen tarjoama kuva elämän päämääristä, maailmasta ja ihmisen paikasta siinä. Ihmisten oikeudet määritellään tämän perusteella jopa niin, että joidenkin tulkitsijoiden mukaan edes ihmisarvo ei kuulu kaikille ihmisille samalla tavalla, vaan henkilön ihmisarvo on sitä korkeampi mitä paremmin hän toteuttaa annettua ihannetta. Näin tulkittuna myös ihmisoikeuksien sisältö poikkeaa perinteisistä julistuksista. Esimerkiksi naisilla ja miehillä ei ole samoja oikeuksia. Myöskään uskonnonvapautta ei tunnusteta siten kuin YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa, sillä ihmisellä ei ole oikeutta hylätä islamin uskoa tai vaihtaa sitä johonkin muuhun uskontoon. (Bielefeldt, 2000)

Ero ihmisoikeuksien tulkinnassa näyttää helposti uskontojen tai kulttuurien väliseltä erolta. Standarditulkinnan mukaanhan islamissa ei tehdä eroa uskonnollisen elämänihanteen ja moraalin välillä. Uskonnosta johdetaan paitsi uskonnollista elämää koskevat ohjeet, myös yksilön ja julkista moraalia koskevat säännöt, jopa lainsäädäntö ja poliittiset periaatteet. Toisaalta usein väitetään, että läntiselle kulttuurille on ominaista erottaa elämän perimmäisiä päämääriä koskevat opit moraalisista ja poliittisista periaatteista. Käsitys moraalin autonomisuudesta suhteessa kyseisiin oppeihin olisi siten itsessään länsimaisen kulttuurin ominaispiirre.

Molemmat tulkinnat ovat kuitenkin liian yksioikoisia. Läntisessä maailmassa on monia uskonnollisia ja ei-uskonnollisia ryhmiä, jotka haluaisivat nähdä moraalin ja politiikan tiettyyn elämänihanteeseen sitoutuneena. Roomalaiskatolisen kirkon viralliseen oppiin kuuluu edelleen moraalin ymmärtäminen tietyn elämänihanteen ja hyvää elämää koskevan mallin pohjalta. Ei-uskonnollisista ryhmistä esimerkkinä voi mainita vaikkapa amerikkalaiset kommunitaristit - niin filosofisena kuin poliittisenakin liikkeenä - joiden mukaan julkisen moraalin perustana tulisi olla kunkin yhteisön omaksumat yhteiset arvot ja elämänihanteet, heidän tapauksessaan se, mitä he pitävät amerikkalaisina arvoina. Myös islamin piirissä on ollut ja on yhä edelleen edellä esitetyn “standarditulkinnan” kanssa kilpailevia näkemyksiä, joista enemmän jatkossa. Ero eri näkökantojen välillä näyttää kulkevan ennemminkin uskontojen ja kulttuurien sisällä kuin niiden välillä

Amerikkalainen sosiologi James Davison Hunter onkin väittänyt että esimerkiksi keskeinen amerikkalaista yhteiskuntaa jakava kiista liittyy käsityksiin, joita hän nimittää kosmologisiksi. Näissä kosmologisissa kiistoissa on kyse perustavanlaisesta erosta sen suhteen kuinka ihmisen asema maailmassa nähdään. Kosmologisen kiistan toista osapuolta edustavat ne, jotka lähtevät jostakin maailman luonnetta ja ihmiselämän päämäärää koskevasta opista, ja johtavat sen pohjalta niin omaa elämää, julkista moraalia kuin koko yhteiskuntaakin määrittävät moraalisäännöt. Vastakkaista näkökantaa edustavat lähtevät modernin elämän vaatimuksista ja sovittavat uskonnolliset tai muut maailmankatsomukselliset oppinsa näihin vaatimuksiin. Hunter nimittää edellistä ryhmää ortodokseiksi tai fundamentalisteiksi ja jälkimmäistä liberaaleiksi tai modernisteiksi. (Wolfe, A. (1995), Neither Politics Nor Economics, teoksessa M. Walzer (ed.) Toward a Global Civil Society. Providence, Oxford: Berghahn Books.)

Edellä tehtyä jaottelua noudattaen voi sanoa, että fundamentalisteille tai ortodokseille elämänkatsomuksellinen oppi on kaiken elämän ja moraalin ohje, liberaaleille etiikka on ennemminkin tällaisten oppien rajoittaja. On mielenkiintoista, että Hunterin mukaan tämä ero ei mene uskontojen ja oppien välillä vaan niiden sisällä. Hän väittää, että aiemmin yhteiskuntaa leimasivat teologiset kiistat eri kirkkokuntien välillä, nyt kosmologiset kiistat kirkkokuntien ja uskontokuntien sisällä. Niinpä esimerkiksi ortodoksijuutalaisilla ja fundamentalistikristityillä on enemmän yhteistä keskenään kuin omaan uskontokuntaan kuuluvien, mutta toisenlaista kosmologista kantaa edustavien kanssa.

Vaikka Hunter käyttääkin esimerkkinään uskontoja, samalla tavalla voitaisiin tarkastella mitä tahansa arvojärjestelmiä. Filosofisen etiikan teorioita, kulttuurista tai kansanperinteestä juontuvia malleja tutkittaessa on yhtä lailla hyödyllistä pohtia, miten etiikan suhde erilaisiin elämän ihanteisiin ja maailmankatsomuksellisiin oppeihin on niissä tulkittu. Uskonnot ovat kuitenkin erittäin merkittävä tekijä “kosmologisissa kiistoissa”, koska uskonnoilla on keskeinen rooli juuri elämän, maailman ja todellisuuden syvimmän merkityksen selittäjinä. Tyypillisesti juuri uskonnot kertovat, miksi maailma on olemassa, miksi se on sellainen kuin on ja mikä on ihmisen paikka maailmankaikkeudessa. Itse asiassa eri uskontojen edustajat olisivat varmasti melko yksimielisiä siitä, että juuri tämä on heidän kirkkonsa tai uskontokuntansa keskeinen tehtävä.

Eroja syntyy todennäköisemmin kun pohditaan uskontojen käsitystä moraalista. Ei ole ollenkaan itsestään selvää, että uskonnon esittämä kuvaus maailman perimmäisestä merkityksestä nähdään myös etiikan perustaksi. Uskonnollinen elämä ja siihen liittyvät kysymykset voidaan nähdä eri asiana kuin etiikka, jonka ajatellaan liittyvän ihmisten yhteiselämään. Tällöin etiikan lähtökohta ei ole pyhissä kirjoituksissa, uskonnollisessa perinteessä ja uskonoppien tulkinnassa, vaan sen perustana tulee olla esimerkiksi ihmistä ja maailmaa koskeva tutkimus, kokemus, tieto, järki, julkinen keskustelu ja argumentaatio. Tarkastelen seuraavassa hyvin lyhyesti kahta uskontojen piiriin kuuluvaa esimerkkiä. Toivon, että ne suppeudestaan huolimatta osoittavat ensiksikin sen, että. uskonnot voivat edustaa erilaisia näkemyksiä etiikan ja uskonnollisen opin keskinäisestä suhteesta, ja toiseksi sen, että keskustelua tästä suhteesta käydään nimenomaan uskonto- ja kirkkokuntien sisällä eikä niiden välillä.

Uskonnon ja moraalin suhteesta

Uusi laki, joka sallii samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteiden rekisteröinnin, herätti viime talven ja kevään aikana vilkasta keskustelua Suomen luterilaisessa kirkossa. Toukokuussa 2002 kirkolliskokoukselle esitettiinkin kaksi täysin vastakkaista aloitetta. Toisessa aloitteessa ehdotettiin, että kirkossa luotaisiin jonkinlainen kaava parisuhteensa rekisteröineiden siunaamiseksi. Toisessa aloitteessa esitettiin, että parisuhteensa rekisteröinyt henkilö ei voisi toimia kirkon virassa tai kirkon työntekijänä.

Julkisuudessa eri kannoille esitetyt perustelut ovat erityisen kiinnostavia, sillä käydyssä keskustelussa voi erottaa erilaisia ”kosmologisia” näkemyksiä. Siunaamiskaavaa kannattaneiden voi ajatella edustavan modernistista tai liberaalia tulkintaa sikäli, että heidän mielestään Raamatusta tai uskonnollista uskoa koskevasta opista ei voi suoraan johtaa moraalia ja politiikkaa koskevia ohjeita. Kristinuskossa on heidän mielestään pääasiallisesti kyse ihmisen jumalasuhteesta, synnistä, sovituksesta, pelastuksesta ja muista vastaavista asioista. Etiikkaa koskevat kysymykset sen sijaan kuuluvat maallisen, yhteiskunnallisen elämän piiriin, ja ne täytyy ratkaista julkisen keskustelun, tutkimuksen, kokemuksen ja yleisen tiedon perusteella. Tässä keskustelussa kristityillä ei ole mitään muista ihmisistä “korkeampaa tietoa”. Käydyssä keskustelussa tämän käsityksen moraalin ja uskonnon suhteesta väitettiin olevan myös luterilaisen opin mukainen.

Rekisteröitymistä vastustavat taas ajattelivat, että Raamattu nimenomaan kieltää homoseksuaalisuuden ja että Raamatussa esitetyt moraalia koskevat lausumat ovat edelleen sitovia ohjeita myös nykyaikana. Homoseksuaalisuuden toteuttaminen ei kuulu oikeaan, kristilliseen elämisen tapaan. Tämän näkemyksen edustajat näyttävät ajattelevan, että uskonnon tai hengellisen elämän alueelle kuuluvien kysymysten lisäksi Raamattu tarjoaa myös selkeän eettisen elämän ihanteen, jonka mukaan nyky-yhteiskunnassakin olisi toimittava. Hunterin terminologian mukaisesti he edustavat siten ortodoksista tai fundamentalistista kantaa. Näiden vastakkaisten kantojen välille jäivät vielä ne, jotka pitävät uskontoa ja etiikkaa periaatteessa erillisinä asioina, mutta eivät osanneet tai halunneet määritellä, kummalle alueelle nimenomaan homoseksuaalisuuteen liittyvät kysymykset kuuluvat.

Toinen esimerkkini uskonnon ja (erityisesti julkisen) moraalin suhteesta on islamin piiristä. Teoksessa Liberal Islam, joka on kokoelma eri maita edustavien islamilaisten oppineiden artikkeleita, kysymys nousee esille monissa artikkeleissa. Kirjan nimestä huolimatta kokoelman kirjoittajat eivät ole mitään yltiöliberaaleja tai radikaaleja islamin kriitikoita, vaan eri maissa vaikuttaneita ja niissä arvostettuja oppineita, jotka yrittävät perustella omaa kantaansa islamin näkemysten pohjalta hieman samoin kuin luterilaiseen oppiin vedonneet liberaalit edellä. (C. Kurzman (toim.), 1998, Liberal Islam: A Sourcebook, Oxford, New York: Oxford University Press.)

Monien kirjoittajien teksteissä näkyy pyrkimys tehdä ero uskontoa koskevien asioiden ja yhteiskuntaa ja ihmisten yhteiselämää koskevien asioiden välillä. Edelliset koskevat ihmisen suhdetta jumalaan, jumalan palvelemiseen ja hengelliseen elämään liittyviä kysymyksiä, jälkimmäiset ihmisten maailmaa ja ihmisten yhteiselämään liittyviä kysymyksiä. Uskonnollista uskoa koskevat kysymykset nähdään ikuisina ja muuttumattomina, koska ne ovat jumalan säätämiä. Yhteiskuntaa ja maailmaa koskevat asiat sen sijaan kuuluvat ihmisten päätettäväksi. Jumala on antanut ihmisen tehtäväksi huolehtia maailmasta oman järkensä ja parhaiden tietojensa ja taitojensa mukaisesti siten, että muuttuvien olosuhteiden vaatimukset voidaan ottaa huomioon parhaalla mahdollisella tavalla. Niinpä ihmisten yhteiskunnallista elämää sääteleviä normeja, lainsäädäntöä ja poliittista päätöksentekoa ei pitäisi sitoa suoraan uskonnollisiin oppeihin.

Esimerkiksi iranilainen Mehdi Bazargan toteaa, että jos politiikka perustuu uskontoon, seurauksena on vain valvonta, sensuuri, inkvisitio, tyrannia, kidutus ja orjuus. Tällainen yhteiskunta on väistämättä epäoikeudenmukainen, ja tällaisessa yhteiskunnassa kaikki kritiikki ja kaikki uudistuspyrkimykset tulkitaan hyökkäykseksi Jumalaa ja hänen maanpäällisiä edustajiaan vastaan. Samoin ‘Ali ‘Abd al-Raziq väittää, että islamissa on kyse uskonnosta eikä politiikasta. Hänen mukaansa profeetta Muhammed tuli opettamaan oikeaa uskoa, ei perustamaan valtakuntia ja hallituksia. Algerialainen Mohamed Arkoun pahoittelee, että ne, joille oikea usko ja siihen liittyvät kysymykset ihmisen suhteesta jumalaan ovat tärkeämpiä kuin politiikka, eivät saa ääntään kuuluville.

Tunisialainen Mohamed Talbi puolestaan kirjoittaa uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta. Hän puolustaa uskonnonvapautta ja myös periaatteellista oikeutta luopua (islamin) uskosta. Hänen mielestään esimerkiksi edellä esitetyissä islamilaisissa ihmisoikeusjulistuksissa ilmenevä tulkinta, jonka mukaan islamin uskoa ei ole oikeutta hylätä, perustuu väärään islamin tulkintaan. Tietysti Talbinkin mielestä ihmiselle on hyväksi pysyä islamin uskossa, ja epäilijöitä ja mahdollisia uskon hylkääjiä tai vaihtajia on pyrittävä kaikin tavoin neuvomaan ja taivuttelemaan, mutta pakottaminen tai rankaiseminen ei ole perusteltua. Itse asiassa kaikki pakko on hänen mielestään todellisen uskon vastaista.

On syytä huomauttaa, että liberaali “kosmologinen” kanta ei tarkoita, että moraali ja uskonto olisivat täysin erillään tosistaan. Useimmiten uskonnot sanovat jotain moraalista silloinkin, kun moraalia ei ajatella voivan johtaa suoraan uskonnollisesta opista. Voidaan esimerkiksi ajatella, että uskonto motivoi tai antaa syyn moraalin noudattamiseen tai antaa voimia toimia moraalisesti oikein. Tai voidaan ajatella, että Jumala on luonut maailman ja sen lainalaisuudet, ja siksi maailman tutkiminen ja päätelmien tekeminen sen perusteella on myös Jumalan tahdon mukaista.

Lopuksi

Arvojärjestelmien ja eettisten teorioiden tai mallien tarkasteleminen sen perusteella, millaista käsitystä ne edustavat itse etiikan luonteesta, avaa uuden ja aika vähälle huomiolle jääneen näkökulman näihin järjestelmiin. Vaikka olen edellä käsitellyt uskontoja, samasta näkökulmasta on mahdollista tarkastella myös muita arvojärjestelmiä kuten kulttuurin tai perinteen nimissä esitettyjä käsityksiä tai erilaisia filosofisia teorioita. Tällainen näkökulma on mielestäni hyödyllinen ihmisoikeuksia tai mitä tahansa yhteisiä sääntöjä pohdittaessa. Se mahdollistaa erilaisten “etiikoiden” sisäisen luonteen arvioimisen. Se auttaa myös huomaamaan, että kenties suurimmat moraalia koskevat erimielisyydet eivät vallitse kulttuurien ja uskontojen välillä, vaan niiden sisällä. Siksi erilaisten “etiikoiden” alkuperän sijasta olisikin ehkä hedelmällisempää keskustella siitä, mistä itse etiikassa on kyse.

 

Marjaana Kopperin kotisivut yliopistolla