Näin maamme eturivin filosofit vastasivat lukiolaisten Unescon filosofiapäivänä esittämiin kysymyksiin.

Ohjaako ajattelu tekoja vai teot ajattelua?

Ajattelu on kognitiivista toimintaa, joka pohjautuu muistille ja ulkomaailmasta saaduille havainnoille. Sanalla teko taas tarkoitetaan yleensä fyysistä aktiviteettia, jonka subjekti intentionaalisesti suuntaa johonkin kohteeseen. Teon voidaan sanoa olevan intentionaalinen akti. Toisaalta puhutaan myös päätöksenteosta, joka on mielensisäistä toimintaa ja kuuluu ajatteluun. Kysymys siitä ohjaako ajattelu tekoja vai päinvastoin ei ole aivan mutkaton. Joitakin johtopäätöksiä ajattelulla ja teolle juuri annetuista määritelmistä voidaan kuitenkin vetää. Kysymystä voitaisiin hieman sormeilla ja muuttaa se muotoon että onko pikemminkin niin että ajattelu ohjaa tekoja vai teot ajattelua? Tällöin lievennetään oletusta, että toinen välttämättä ohjaa toista ja että tämä suhde on ainoastaan toiseen suuntaan pätevä.

Hengen ja ruumiin toiminnan välisestä yhteydestä on käyty paljon keskustelua (nk. mind-body problem) filosofiassa. Kysymys koskee mm. sitä onko ihmisen olemus aidommillaan henkeä, ruumista tai kenties molempia ja että mikä on suhde, joka selkeästi vallitseen mentaalisen ja ruumiillisen välillä. Lähestyttäköön tässäkin ongelmaa oletuksesta että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, jossa mieli ja ruumis ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Tältäkin pohjlta teoilla ja ajattelulla on siis jonkinlainen keskinäinen suhde.

Muut ihmiset ovat olemassa meille fyysisen ilmenemisensä kautta. Samalla kuitenkin jatkuvasti tulkitsemme muiden ihmisten ajatuksia heidän tekojensa taustalla. Omakohtaisen kokemuksemme perusteella uskomme ajattelun ilmenevän teoissa. Toisensuuntaisenkin relaation olemassaoloa voidaan perustella – tiedämmehän omien tekojemme, ja myös toisten ihmisten tekojen, vaikuttavan ajatteluumme. Teot esiintyvät ajattelumme välineinä toimivissa muistikuvissamme.

Kehittynyttä ajattelua pidetään ominaisuutena, joka oleellisesti erottaa ihmisen muista elollisista olioista. Maailmasta saadut kokemukset muokkaavat ajattelua, mikä vaikuttaa edelleen siihen kuinka ihminen toimii ympäristössään. Ajattelemme tekojen taustalla yleensä olevan ajattelua varsinkin tekojen intentionaalisen luonteen kautta. Jos ihminen toimisi mekaanisesti kuin robotti, tilanne olisi eri. (Toisaalta tämä onkin se mitä nk. The Problem of Other Minds koskee. Emme voi päästä toisten ihmisten mielen sisään ja tietää että tämä ei toimi kuin robotti. Toki mm. aivosähkömittauksia suorittamalla saadaan jotakin informaatiota mutta tämäkään ei tarjoa omakohtaista kokemusta toisena ihmisenä olemisesta.)

Kysymykseen ohjaako ajattelu tekoja vai teot ajattelua, ei kannata antaa aivan yksiselitteistä vastausta, mikäli sellainen on annettavissakaan. Vetoamalla ajattelun ja teon määritelmiin, sekä siihen miten sana ”ohjata” voitaisiin tässä yhteydessä mieltää, voidaan suunta kuitenkin vetää pikemminkin ajattelusta tekoihin kuin päinvastoin. Perusteena tälle on intentioiden osuus tekemisessä. Tekojen taustalla on intentioita. Näiden ollessa ajattelua, tekojen taustalla on siis ajattelua. Lisäksi huomataan, että ajattelun taustalla ei ole tekoja samalla tavalla vaikka teoilla onkin jonkinlaista vaikutusta ajatteluun. Ajattelu on melko itsenäistä tässä suhteessa. Teoista ei taas voida puhua ilman ajattelua, siten että teot säilyttäisivät intentionaalisen luonteensa.

 

Mitä filosofiassa pääasiassa tutkitaan? Mikä tekee kysymyksestä filosofisesti mielenkiintoisen?

Muutama sata vuotta ennen ajanlaskumme alkua Miletoksessa toimi henkilöitä, jotka harjoittivat luontoon ja maailmaan kohdistuvaa pohdiskelua uudenlaisella tavalla. Näitä pohdiskelijoita kutsuttiin nimellä sofoi, viisaat. Heidän harjoittamansa toiminta erosi totutuista tiedonhankintakeinoista siten että se tapahtui tiedon itsensä vuoksi, ei ainoastaan tiedon tarjoaman välillisen hyödyn takia. Sittemmin tätä itse tietoon kohdistuvaa etsimistä alettiin kutsua filosofiaksi, viisauden rakastamiseksi. Filosofia on toki muuttunut yli parin vuosituhannen aikana. Kuitenkin moni asia on pysynyt ennallaan. Edelleen filosofia tarjoaa katsontakantoja maailmaan sekä ihmisyyteen. Yleensäkään se ei anna yhtä ainoaa oikeaa vastausta vaan pikemminkin sen avulla voidaan löytää lähestymistapoja maailmaan.

1900-luvulla vaikuttanut filosofi ja matemaatikko Bertrand Russell on sanonut filosofiasta, että se on luonteeltaa kysyvää, ei vastauksia-antavaa. Mm. tämänkaltaisten filosofiaa koskevien havaintojen vuoksi filosofian asema tieteenä joskus kyseenalaistetaan. Filosofiaa onkin kritisoitu siitä että se pyörittelee samoja kysymyksiä vuosikymmenestä ja -sadasta, jos ei -tuhannestakin toiseen päätymättä vastauksiin. Filosofiaan kuuluu kuitenkin useita alalajeja, joiden tutkimuskohteet vaihtelevat paljon. Filosofiaa yhdistää tapa joilla asioita käsitellään. Filosofia tähtää asioiden perimmäiseen olemukseen. Filosofia tarjoaa näkökulmia todellisuuteen. Tärkeä rooli filosofialla on myös käsitteenmäärittelyssä. Usein epäselvä tapa jolla asioista puhutaan taikka epätarkat määritelmät synnyttävät ongelmia vaikkapa ihmisten välisessä kommunikaatiossa. Tähän filosofia pyrkii tarjoamaan ratkaisuja.

Filosofia toimii usein jonkun muun alan puitteissa. Nykyfilosofia voidaan karkeasti jakaa metafysiikkaan, ontologiaan, epistemologiaan, logiikkaan, etiikkaan ja yhteiskuntafilosofiaan. Myös vaikkapa tieteenfilosofia ja tekniikan filosofia kulkevat omilla nimillä. Suuntauksia on olemassa monia. Metafysiikassa tutkitaan maailman perimmäiseen olemukseen liittyviä asioita. Sana metafysiikka juontaa juurensa Aristoteleen teosten järjestykseen, jossa metafysiikka (ta meta ta fysika) seuraa Fysiikka-nimellä kulkevia luontoa koskevia kirjoituksia. Ontologia on lähellä metafysiikkaa. Se koskee olemassaoloon liittyviä kysymyksiä. Tieto-opissa sen sijaan tutkitaan tiedon mahdollisuutta ja rajoja. Logiikka on oikean päättelemisen taitoa. Etiikassa ja yhteiskuntafilosofiassa taas käsitellään mm. hyvän elämän ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan perusteita. Nykyaikana filosofia on usein läheisesti linkittynyt johonkin toiseen tieteenalaan. Esimerkiksi Logiikalla on oleelliset yhtymäkohdat matematiikkaan ja käytännöllisen filosofian aloilla taas yhteiskuntatieteisiin.

 

Onko mahdollista ristiriidattomasti väittää (kuten Peter Damian tekee teoksessaan De divina omnipotentia) , että Jumala on omnipotentti, vaikka hän ei voikaan tehdä tehtyjä tekoja tekemättömäksi, esimerkiksi ei voi palauttaa naiselle neitsyyttä, jonka tämä on menettänyt?

Kysymys koskee sitä että onko mahdollista että on olemassa jotakin johon jokin kaikkivoipainen ei pysty. Voidaanko mitenkään välttää ristiriitaa, joka ilmenee väitteessä joka toisaalta väittää jonkin olevan omnipotentti eli kaikkivoipainen ja toisaalta olevan olemassa jotakin johon tämä omnipotentti ei pysty? Voiko olla tilannetta jossa omnipotentti ei pysty vaikkapa vaikuttamaan menneisyyteen? Peter Damianin mukaan ajallisuus ei ole ongelma omnipotentin Jumalan tapauksessa, sillä hänen mukaansa Jumala on ajallisen ulottuvuuden tuolla puolen. Ajallinen ulottuvuus ei koske Jumalaa eikä Jumala näin ollen ilmeisestikään puutu ajallisuuden kanssa tekemisissä olevien ihmistenkään toimintaan.

Joskus törmää ihmettelyyn siitä että jos Jumala on olemassa, kuinka hän sallii kaikkien maailman kauheuksien tapahtuvan. Samalla tavalla tässä kysymyksessä on kyseessä ihmisen arvot! Varsinaisesti ei ole olemassa mitään perusteita olettaa että Jumala olisi millään tasolla kiinnostunut (mikäli tällaista inhimilliseen älyyn liittyvää ilmausta voidaan tässä tapauksessa käyttää) tällaisten ruohonjuuritason tapahtumien kulusta. Tämä on rinnasteinen Damianin tarjoamaan ratkaisuun, jossa Jumala on riippumaton ajallisuudesta. Kuten aiemmin todettu, Jumalan ajallisuuden kieltäminen ei kuitenkaan ole relevanttia Jumalan omnipotentiaalisuuden kannalta. On varottava varauksetta liittämästä Jumalaan inhimillisiä ominaisuuksia kuten tahtoa. Toki todisteita Jumalan ns. inhimillisyyttä vastaankaan ei ole. Emme voi tuntea Jumalan ominaisuuksia. Ongelmaa ei kuitenkaan voida kiertää ajamalla määritelmän yli. Meidän ei ylipäätään tulisi löytää itseämme tilanteesta, jossa samalla puhumme kaikkivoipaisesta ja sitten otamme esille asian, johon kaikkivoipainen ei pysty.

Mikäli halutaan puhua Jumalan toiminnan rajoista, asiaa tulee lähestyä jotakin muuta kautta kuin kaikkivoipaisuuden. Määritelmien saattaminen ristiriitaiseen tilanteeseen ei tässä ratkaise kysymystä Jumalan olemassaolosta, omnipotentiaalisuudesta eikä kyvystä vaikuttaa menneisyyteen. Kysymys siitä voiko Jumala samanaikaisesti olla kaikkivoipainen ja ei-kaikkivoipainen on jopa absurdi. Jumala on asetettu ihmisten tekemisten kontekstiin siten että lähtökohtana olevat määritelmät ovat ristiiridassa ja näin ollen kysymys muodostuu mahdottomaksi vastata muuten kuin juuri sivuuttamalla jokin seikka kuten esimerkiksi juuri ajallinen ulottuvuus. Tietysti voidaan määritellä Jumalan kaikkivoipaisuus siten että hän pystyy kaikkeen PAITSI siihen ja siihen. Silloin tosin tämä olisi mainittava jo tässä tapauskohtaisessa omnipotentin määritelmässä. Ylipäätään ei pitäisi mennä väittämään että jokin kaikkivoipainen on ei-kaikkivoipainen. Juuri tällaisista hämyisään kielenkäyttöön liittyvistä ongelmista filosofiassakin tulisi päästä eroon.

Alkuperäiseen kysymykseen ei voida vastata kuin kaikkivoipaisuuden määritelmän kautta. Mikä on kaikkivoipainen, määritelmän mukaan todella pystyy kaikkeen. Sille mikä pystyy kaikkeen, ei ole olemassa mitään johon tämä ei pystyisi. Muuten ollaan määritelmällisesti harhateillä ja on lopulta sama mitä sanotaan ja väitetään. Ei siis ole mahdollista ristiriisattomasti väittää että Jumala on omnipotentti ja että on olemassa jotakin johon Jumala ei pysty.

                       

Onko Saddam Husseinin tuomitseminen kuolemaan oikein?

Oikeaa koskevat arvostelmat johdetaan aina jostakin lähtökohdasta. Tällainen lähtökohta voi olla esimerkiksi jokin maailmankatsomus, filosofia tai uskonto. Oikea ja hyvä ovat läheisessä yhteydessä toisiinsa. Mikä on oikein on hyvä, usein ajatellaan. Oikeaa on ainakin kahdenlaista; esimerkiksi teoria on oikein, jos se vastaa kuvaamansa asian tilaa. Jonkin teon taas voidaan sanoa olevan oikein mikäli tietyt eettiset ehdot täyttyvät. Kysymys kuolemantuomion oikeutuksesta koskee jälkimmäistä oikeaa.

Joidenkin käsitysten mukaan on olemassa absoluuttinen oikea ja hyvä. Tällöin se mikä on oikein voitaisiin johtaa jostakin kiinteästä. Hyvä voidaan ajatella myös suhteelliseksi. Tällöin jonkin asian oikeus ja hyvyys juontuu mm. siitä minkälaisia vaikutuksia sillä on. Hyvä relativistisena käsitteenä on läheisessä suhteessa utiliteetin eli hyödyn käsitteeseen. Hyödynkin mittaamisessa voidaan käyttää erilaisia kriteerejä. Oikeaa ja väärää sekä niihin usein liitettyä hyvää ja pahaa koskevien käsitysten taustalla on yleensä käsityksiä siitä mikä on hyväksi ihmiselle. Hyvän katsotaan tuottavan onnea ja hyvinvointia. Oikea liittyy myös oikeudenmukaisuuteen. Sen toteutuminen ei automaattisesti tarkoita sitä että kaikille koituisi ainoastaan hyvää. Oikeudenmukaisuuden taustalla on tasapuolisuuden ja universaalisuuden vaatimus. Kaikissa tilanteissa oikeudenmukaisuuden toteutuminen ei välttämättä merkitse suurinta hyötyä tai onnea.

                      Kysymys kuolemantuomion oikeutuksesta on hankala. Yksi mahdollinen tapa lähestyä asiaa on sanomalla että kuolemantuomio on väärin. Perusteena sille miksi kuolemantuomio ei ole oikein, voidaan pitää ajatusta että kenelläkään ei olisi oikeutta lopettaa toisen ihmisen elämää. Toisen ihmisen hengen koskemattomuuteen kajoaminen ei olisi oikein. Tähän vastauksena voitaisiin esittää vaikkapa että henkilö joka itse on vienyt monien ihmisten elämän, ansaitseekin kuolla ennenaikaisesti. Näkökulma kuolemantuomion puolesta voisi olla myös yleinen hyöty. Eliminoimalla muiden ihmisten hengelle vaarallisen yksilön saatetaan uskoa tuomiolla olevan hyvät seuraukset. Kuolemantuomiota vastaan on esitetty myös argumentti, jonka mukaan kuolemantuomio on kyseenalainen, koska se perustuu kostolle. Argumentti tosin on hataralla pohjalla, sillä rangaistuksen kuin rangaistuksen voidaan sanoa samalla tavalla perustuvan kostolle. Puoltavien argumenttien joukkoon kuuluu kuolemantuomio ennakkovarjeluna. Tämä lienee kuitenkin hutera peruste tapauksessa, jossa henkilö on jo eristetty yhteisöstä ja jossa tällä ei enää ole valtaa jolla vahingoittaa muita.

                      Yleisesti ottaen kuolemantuomioiden ongelmana on että tapahtumien kulusta ei aina voida olla varmoja. On tapauksia, joissa rikoksista syytettyjä, mutta niihin syyllistymättömiä ihmisiä on tuomittu. Toisaalta myös vankilassa on virunut ihmisiä syyttömänä istumassa vuosikausien tuomioita. Rajaksi sille kuinka vakava rikoksen on oltava, jotta siitä lankeaa kuolemantuomio, ei voida löytää absoluuttisia kriteerejä, minkä johdosta kuolemantuomio on jokseenkin mielivaltainen rangaistusmuoto. Toisaalta kaikki yhteiskunnan yksilölle langettamat pakotteet noudattavat samaa. Nk. länsimainen individualismi ja korkealle arvostettu ihmisyys vaikuttavat ilman muuta suhtautumiseemme kuolemantuomioon. Sitä ei mielletä niinkään käytännöllisenä ratkaisuna, vaan ehdottomasti eettisenä kysymyksenä.

Auktorisoitu kuolemantuomio on absoluuttisuudessaan ja lopullisuudessaan melkoinen toteuttajansa vallanosoitus. Kysymyksen tapauksessa kuolemaan tuomitun syyllisyys on selvä eikä mahdolliseen syyttömyyteen liittyvää ongelmaa ole. Lisän tuo kuitenkin se, että kyseessä on tunnettu henkilö, jonka tuomitseminen kuolemaan saattaa palvella myös poliittisia tarkoitusperiä. Onko kuolemantuomio oikein vai ei, tulee kuitenkin johtaa nimenomaan itse kuolemantuomion oikeutuksesta eikä tuomitun identiteetistä. Kun määritellään, missä olosuhteissa kuolemantuomio on oikein, samojen sääntöjen tulee ilman muuta koskea kaikkia. Käytännössä kuitenkin eri valtioiden lait ja perinteet vaikuttavat.

Eräs kuolemantuomioonkin liittyvä havainto liittyy juuri rajanvedon vaikeuteen. Jos kuolemantuomio ei ole oikein, se ei ole sitä missään tapauksessa. Jos siitä vastaavasti voidaan sanoa, että se on oikein, se on oikein kaikissa tapauksissa. Kyllä, jälkimmäisessä tilanteessa kuolemantuomion aina olisi oltava oikein – kuten sanottu mihin viiva muuten vedettäisiin? Tämän yllättävän tuloksen perusteella, sekä yhteiskuntarauhamme nimissä, mikäli meidän olisi nyt tehtävä päätös siitä sanommeko kuolemantuomion olevan oikein, saattaisi olla kannattavaa valita tilanne jossa kuolemantuomio ei ole oikein. Tämä tosin on hieman vastuutonta oikein-sanan käyttöä.

Absoluuttista ja universaalia vastausta kysymykseen kuolemantuomion oikeutuksesta ei siis voida antaa. Kaikki riippuu määritelmistä, jotka annamme sillä minkälainen toiminta on oikein ja minkälainen ei. Voimme toki vedota vaikka ihmisoikeuksiin, lakiin taikka kulttuuriin, mutta absoluuttisen vastauksen löytäminen niistä on mahdotonta.

 

Jos piirtää kissan ilmaan, niin onko se olemassa?

”Olla olemassa”. Eräs merkitys tälle on että on olemassa jokin asia tai olio, josta voidaan predikoita joukko ominaisuuksia. Kun piirrämme ilmaan kissan, tämän tavallaan voidaan sanoa olevan olemassa. Olemassa oleva tosin ei ole kissa vaan nimenomainen ilmaan piirtämämme kissa.

 

Jos pukeudun perunaksi, mistä voi tietää, että en ole peruna, jos sanon ja tunnen olevani peruna? Vai voimmeko siis tehdä johtopäätöksen, että olen peruna?

Ehkä ihminen voi harhoissaan kuvitella olevansa peruna mutta se ei tee ihmisestä perunaa missään olosuhteissa paitsi sellaisessa että ihminen ja peruna määritellään uudelleen. Jos kysyjä tosiaan uskoo olevansa peruna, hänen vakuuttamisensa lienee lopulta mahdotonta. Järkisyitä tällaisen väitteen perunana olemisesta omana tietonaan pitämiselle sen sijaan voidaan esittää; muitakin kuin se että ainakaan kenenkään muun ei voida olettaa uskovan kyseistä väitettä.

Ihminen ja peruna kuuluvat molemmat elolliseen luontoon. Juuri muuta oleellista yhtymäkohtaa näillä lajeilla ei ole. Yksi tekijä, joka erottaa ihmisen ja perunan on että ihminen ajattelee, kun taas peruna ei. Ihmiselle keskeinen piirre on myös kokemus minästä. Ihmisellä on olemisestaan omakohtaista tietoa mitä tuskin voidaan sanoa kasvikunnan edustajista (ainakaan meillä ei ole perusteita uskoa kasvien ajattelevan eikä myöskään uskoa niillä olevan olemassaolostaan tietoista minää). Täysin varmojahan toki emme voi olla toisten ihmistenkään ajatustoiminnasta ja minän olemassaolosta, mutta sivuutetaan tämä ongelma tässä yhteydessä. Nyt puhutaan ihmisen perunalle antamasta määritelmästä. Peruna ei miellä itseään perunaksi. Peruna vain on.

Hyväksykäämme sen mitä aiemmin on sanottu perunasta. Peruna ei ajattele. Joka uskoo olevansa peruna, selkeästi ajattelee – onhan uskominen ajattelemista. Kysyjä samalla uskoo olevansa peruna ja toisaalta oman subjektinsa havaintojen kautta liittää itseensä (perunaan) ominaisuuksia, joita jo määritelmällisesti itsellään tällöin ei voi olla. Mikäli subjekti tiedostaa uskomuksensa ja näin ollen myös ajattelunsa, hälytyskellojen tulisi soida. Kaiken lisäksi peruna on ”peruna” kutakuinkin siihen liitettyjen propositioiden kautta. Ilman sosiaalista kontekstia koko väitteen perunana olemisesta olisi mahdotonta syntyä. Tällä on myös kokemus minästä mitä perunalla määritelmämme mukaan ei ole. Joka uskoo olevansa peruna, samalla uskoo perunalla olevan ominaisuuksia, joita sillä määritelmän mukaan ei ole. Syntyy ristiriitainen tilanne. Jommankumman on oltava virheellinen – joko perunan määritelmän tai sitten uskomuksen perunana olemisesta. Jätettäköön kunkin päätettäväksi kumpaan uskoa.

 

Jos valhe on totuus ja totuus on valhe, mikä on totuus?

Mikä on siis totuus kun valhe on totuus ja totuus on valhe? Sivuuttamalla valheen ja totuuden käsitteet itsessään, voidaan vastaukseksi tarjota, että symmetrian perusteella kun valhe on totuus ja totuus on valhe, totuus = valhe ja valhe = totuus. Totuus on myös identtinen itsensä kanssa. Totuus on siis totuus. Koska totuus on myös valhe, totuus = valhe = totuus. Tämä tosin ei tarjoa paljoakaan informaatiota siitä mikä totuus on.

                      Määritelmällisesti totuus ja valhe ovat kutakuinkin toistensa vastakohtia. Valheeseen liittyy sosiaalinen aspekti. Epätotuudesta tulee valhe sosiaalisen kontekstinsa kautta. Valhe on tarkoitushakuisesti eksplikoitu epätotuus. Valhe on siis epätotuus, joka taas on totuuden negaatio eli vastakohta. Totuutta itsessään voidaan lähestyä monelta kannalta mutta yksinkertaisuudessaan se on vastaavuutta asiantilan ja siihen kohdistuvan väitteen välillä.

Kysymyksen sisältämä ajatus on ristiriitaisuutensa vuoksi ongelmallinen. Ristiriitaisuus voidaan todistaa ottamalla tosi lause A ja valhe eli epätosi lause –A, joka on A:n negaatio; se siis väittää että A ei päde. Oletetaan että kysymyksen mukaisesti –A on yhtäpitävä A:n kanssa. Tällöin kun A pätee, niin myös –A pätee. Pätisi siis A ja –A mikä on ristiriidan lain mukaan mahdotonta.

Kysymys sivuaa hengeltään Valehtelijan paradoksina tunnettua ongelmaa, joka voidaan muotoilla seuraavanlaisesti: ”´Tämä lause on epätosi.` Onko edellinen lause tosi?”. Ongelmana on että jos valhe on totuus, se ei ole valhe ja jos totuus on valhe, se ei totuus. Pulmana on väitteen itseensäviittaavuus. Lause väittää itsestään että se on epätosi. Jos lause on tosi, se toisaalta näyttäisi olevan epätosi. Jos taas se on epätosi, se on epätosi vaikkakin toisaalta juuri silloin se on tosi.

 

Millä perusteella ihminen (romanttisesti) rakastuu juuri tiettyyn toiseen yksilöön?

Rakkaus on voimakkaimpia ihmiselämään kuuluvia tunteita. Rakkautta voi olla monenlaista. Rakastuminen kuuluu rakkauteen, joka poikkeaa sellaisesta jota on esimerkiksi lapsen ja vanhemman tai ystävien välillä. Rakastuminen on prosessi, jonka aikana ihmisessä syttyy rakkaus toista ihmistä kohtaan. Tämä voi olla alku rakastamiselle. Usein on niinkin että rakastuminen ei ollenkaan kehity rakastamiseksi.

Rakastumiseen kuuluu usein voimakkaita fyysisiä tuntemuksia, jotka heräävät meissä toisen ihmisen innoittamana. Romanttisen rakkauden syntyyn voivat vaikuttaa niin toisen ihmisen koko olemus, ulkonäkö, tuoksu kuin äänikin; yleensä kuitenkin näistä koostuva yhdistelmä. Syttyäkseen rakastuminen usein vaatii jonkinlaisen kiinnostuksen toista ihmistä kohtaan. Tähän kiinnostukseen voi vaikuttaa moni asia. Tyypillisiä ovat kuitenkin mm. juuri edellä mainitut seikat sekä vaikkapa johonkin ammattiin liittyvä status.

Myös ihmisen oma emotiaalinen tila on tärkeä tekijä rakastuttaessa. Joskus törmää ajatukseen että kullekin olisi olemassa se oikea. Joidenkin ihmisten kanssahan tulee toimeen paremmin kuin toisten. Myös henkilökohtaiset mieltymykset parin ominaisuuksien suhteen vaihtelevat. Rakastunut ihminen ajattelee rakkautensa kohteen olevan erityinen ja omalla kohdalla korvaamaton. Tätä hän perustelee vaikkapa tiettyjen toisen ihmisen ominaisuuksien kautta. Rakkaus kohdistuu ainutlaatuiselta vaikuttavaan kohteeseen. Merkittävä tekijä rakastuttaessa kuitenkin on että rakkaus, vaikka se kohdistuukin ihmisen ulkopuolelle, on ihmisessä itsessään.

Elämän aikana läheisiin ihmisiin kohdistetut tunteet vaikuttavat rakastumiseenkin. Varhaislapsuudessa muodostetuilla kiintymyssuhteilla on tärkeä rooli aikuisiän rakkauksien kehittymisessä. Usein sanotaan, että rakastuessaan ihminen on rakastumiselle alttiissa tilassa. Rakastuminen saattaa vaatia myös oman sisäisen hyväksynnän.

Joillakin on tapana rakastua keskenään samantyyppisiin ihmisiin. Toisten kohdalla tämä taas ei tunnu noudattavan minkäänlaista sääntöä. Vaikka sattumalla sekä yksilökohtaisilla eroilla on sijansa rakastumisen kohteen löytämisessä, myös joitakin yleisiä perusteita parinvalinnalle voidaan eritellä. Mm. samankaltaisuuksien etsiminen rakastumisen kohteessa on yleistä. Jotkut taas haluavat löytää toisessa ihmisessä piirteitä, joita kokee itseltään puuttuvan, ja näin täydentää itseään rakkauden kohteeseen samastumisen kautta. Naisilla osin tiedostamattomanakin parinvalintakriteerinä saattaa olla vaikkapa mahdollisen kumppanin kyvykkyys yhteisistä jälkeläisistä huolehtimisessa. Miehellä taas voi painaa kumppanin oletetut lisääntymismahdollisuudet ja näin ollen mahdollisuus omien geenien eteenpäin saattamiseen. Nykypäivänä, jolloin ihmiset ehkä aiempaa enemmän hakevat parissaan tietynlaista elämäntapaa, melko ulkokohtaisetkin asiat saattavat vaikuttaa suuresti parinvalintaan.

 

Onko filosofia taloudellisesti kannattavaa?

Filosofian harjoittaminen voi olla taloudellisesti kannattavaa filosofille, jolle maksetaan filosofian harjoittamisesta. Filosofille saattaa siis olla taloudellisesti kannattavampaa harjoittaa filosofiaa kuin olla harjoittamatta. Itse filosofia ei suoranaisesti ole taloudellisesti kannattavaa, vaan siitä pikemminkin saattaa joskus olla välineellistä hyötyä. Filosofinen ajattelutapa toki voi olla hyödyllinen muussakin kuin puhtaan filosofian harjoittamisen yhteydessä.

 

Onko filosofia tiedettä?

Filosofia on tieteiden äiti.

 

Mikä määrää ihmisen luonteen ja moraalin, ajatukset vai teot? Olisiko ihminen, jonka aikomukset ovat altruistisia mutta jonka tekoja yleisesti pidettäisiin julmina, kuitenkin moraalinen? Jos joku esimerkiksi suunnittelisi ystävänsä murhaa, mutta sattumalta pelastaisikin tämän hengen, olisiko hän kuitenkin luonteeltaan murhaaja?

On vieläkin olemassa ihmisiä, joiden mielestä esimerkiksi Stalin, Hitler tai Mao ajoivat hyvää asiaa ja heidän tekonsa olivat siksi oikeutettuja. Valtaosa nykyihmisistä lienee kuitenkin sitä mieltä, että kymmenien miljoonien ihmisten tappaminen omien unelmiensa eteen on joko silkkaa pahuutta tai hulluutta, eritoten koska kyseisillä unelmilla ei välttämättä ole minkäänlaista todellisuuspohjaa.

                      Kyseisten miesten toimintaa voisi kyllä eräällä perverssillä tavalla pitää moraalisena; kaikkihan riippuu määrittelystä. Wikipedia esimerkiksi antaa moraalin määritelmäksi seuraavaa: "Moraali eli siveys tarkoittaa yhteisössä vallitsevia eettisiä (moraalisia, siveellisiä) käsityksiä, arvostuksia ja käyttäytymissääntöjä." Voidaan väittää, että Natsi-Saksassa oli oma moraalinsa. Yhteiskunta oli hierarkinen ja siellä arvostettiin kansallistunnetta ja tottelevaisuutta. Ihminen, joka esimiestensä käskyjä totellen, rotunsa puhtautta vaalien ja Saksan kansaa kunnioittaen tappoi juutalaisia, oli näin ollen natsimoraalin mittapuulla hyvä.

                      Useimmiten on kuitenkin kyse pienemmistä asioista. Ehkä tässä kysytään, onko sellainen ihminen "hyvä", joka tarkoittaa hyvää, mutta jonka teot useimmat tuomitsisivat. Esimerkiksi kelpaa vaikka äiti, joka haluaa lapselleen vain parasta, mutta joko on alkoholisti tai hänen kasvatusmetodinsa ovat hirveitä. Filosofisista teorioista löytyy vastaus joka lähtöön: yhdet painottavat aikomuksia, toiset seurauksia, kolmannet teon universalisoitavuutta.

                      Näiden esimerkkien ongelmana on niiden suuri abstraktiotaso: mitä muuta tuo äiti on, tai millainen ystävänmurhaajan tilanne on? Yrittääkö äiti parhaansa ja miettii kovasti mitä voisi tehdä paremmin, mutta silti epäonnistuu kerta toisensa jälkeen -- vai onko hän täysin vakuuttunut omien tekojensa oikeellisuudesta?

Ystävänmurhaajaesimerkissä tulee olettaa, että hän elää todellisessa tilanteessa ja todellisessa maailmassa, ei vain teoreettisena mallina vailla elämää. Miten hän suhtautuu epäonnistuneeseen tekoonsa: yrittääkö hän uudelleen vai katuuko hän syvästi yritystään? Ajatuksiakin näet voidaan väittää eräällä tavalla teoiksi, koska niiden avulla arvioimme ympäröivää todellisuuttamme, suunnittelemme tekojamme ja niin edelleen. Jos murhaaja ajattelee, että hän voisi tehdä saman koska hyvänsä uudelleen, hän on yhä uhka ystävälleen ja kenties muillekin läheisilleen. Sikäli häntä voidaan pitää murhaajana. Mutta onko murhaaja moraalinvastainen, täysin vapaaehtoinen toimija -- rikollinen, joka pitää vangita -- vai olosuhteiden uhri, jolloin yksilön katsotaan tarvitsevan hoitoa ja yhteiskunnan muutosta?

Jos taas murhaaja katuu syvästi suunnitelmiaan ja voitaisiin kiistatta osoittaa (mikä on tietysti täysin teoreettinen oletus), että hän ei enää koskaan tule tekemään mitään samankaltaista, mitä tulisi tehdä? Joku sanoisi, että pelkästä murhan yrityksestä tulisi antaa tuomio, joka toimisi pelotteena muille; toiset väittävät, että turha häntä on rangaista, ei hän ole tehnyt mitään eikä koskaan tule tekemäänkään mitään vastaavaa. Toisin sanoen tällaisissa moraaliarvostelmissa täytyisi tehdä selväksi, pyritäänkö moraalin rikkomisesta seuraava rangaistus kohdistamaan yksilöllisesti (tekijää estetään tekemästä samaa uudelleen) vai yhteisöllisesti (rangaistukset varoituksina: jos teet rikoksen, joudut linnaan).

                      Lopuksi vielä muutama käsitteellinen huomio.

                      Mitä moraalilla ajetaan takaa? Onko se henkilökohtaisten suhteiden tuomioiden kenttä ("Olit moraaliton, minulla tai jopa koko suvullani on oikeus olla sinulle vihainen ja edellyttää sinulta hyvitystä") vai kuuluuko se rikosoikeuden ("Moraalittomuudesta tulee tehdä laitonta") tai uskontojen piiriin ("Moraaliton on syntinen ja saa kärsiä kuoleman jälkeen"). Saattaa olla niin, että jotkut teot ovat eri lailla tuomittavia eri alueilla: esimerkiksi joskus äpärälapsi oli häpeällinen, muttei kuitenkaan laiton.

                      Kysymyksenasettelussa on myös mielenkiintoinen tarkennusta vaativa käsitteellinen virhe, tai sellaiseksi sen ainakin tulkitsin. Kun sanotaan, että ”ajatukset tai teot määräävät ihmisen luonteen”, tarkoitetaan, että se, miten ihminen tekee tai ajattelee, määrää hänen luonteensa, muokkaa sen. Ajatuksena on siis, että jos toimii hyvin, tulee hyväluonteiseksi. ”Määrätä” (to determine) on niin vahva sana, että sitä käytettäessä ei voida tarkoittaa kaksisuuntaista vaikutussuhdetta.

 

Miksi joskus filosofiassakin käy niin, että tiedostettua, korjattavissa olevaa, ongelmaa ei korjata?

Minkä takia ylipäätään ihmiset ovat eri mieltä? Miksi kaikki filosofit eivät ole wittgensteinlaisia, fenomenologeja, pragmatisteja tai hermeneutikkoja? Miksi ihmeessä ei päästä sopuun siitä, mikä on yksilön ja yhteisön suhde?

                      Se, mikä on yhdelle korjattu ongelma, on toiselle väärä kuva todellisuudesta (tai liian yksinkertainen ratkaisu). Se, mikä on yhdelle ongelma, on toiselle pseudo-ongelma. Se, mikä on yhdelle tosi arvoarvostelma, on toiselle moraalitonta ja siksi sitä ei voida hyväksyä vastaukseksi. Esimerkiksi kelpaa ajatus kuolemattomasta sielusta ja sille koituvasta kuolemanjälkeisestä lopullisesta tuomiosta. A:n mielestä sielu on oletettava, muuten moraalilta putoaa pohja; B:n mielestä koko käsite tulisi hylätä taikauskona. A luultavasti näkee sielu-ruumis-ongelman tärkeänä ja mielenkiintoisena, B:lle koko ”ongelma” on typerä, kysymyksenasettelu naiivi, ja filosofian tulisi unohtaa se ja keskittyä johonkin muuhun todelliseen ongelmaan.

                      Ihmiset hahmottavat todellisuuden eri tavoin ja erilaisista lähtökohdista. Eräät filosofit ovat sitä mieltä, että järjenkäytön avulla yhtenäisyys voidaan saavuttaa; toiset taas tuumivat, että ei ikinä.

 

Voiko ihminen olla ajattelematta?

Arkisesti selvä käsite 'ajattelu' voidaan määritellä monella tavalla. Jos sitä pidetään erottelujen ja käsitteellisen tason toimintana, mm. jotkut mystikot väittävät, että esimerkiksi meditaatiolla voidaan hetkellisesti vapautua ajattelusta. Ajattelu on tällöin kirous, joka rikkoo alkuperäisen ykseyden analysoimalla sitä; totuuden väitetään ilmenevän vain kolmannelle silmälle, intuitiolle tai muulle sellaiselle.

                      Jollekin ajattelu taas voi olla arvolatautuneempi käsite. Hänelle ei riitä ajatteluksi se, että ihminen pähkäilee jonkin tv-sarjan juonikuvioita, vaan ajattelu koskee "oikeita asioita", vaikkapa totuutta, politiikkaa tai todellisia (ei saippuasarjan) ihmissuhteita. Tällöin saatetaan myös käyttää ilmausta 'ajatella itse', jolloin vielä edellytetään, että ihminen ei niele valmiita, muiden antamia totuuksia. Sokrateen mukaan elämä vailla tutkiskelua ei ole elämisen arvoista, ja hänelle tutkiskelu oli nimenomaan merkittävien asioiden tutkimista – tai ajattelua: mitä on totuus, kauneus, hyvyys, hurskaus, oikeudenmukaisuus?

                      Elitistisemmät ihmiset ovatkin sitä mieltä, että on olemassa tympeä massa (”keskiluokka”?), joka tuijottaa ajattelematta televisiota tai kuuntelee (”väärien”) politiikkojen sanomaa kritiikittä. Tällaisiin elitisteihin monesti vetoaakin Platonin epädemokraattinen valtioihanne. Suosittua tällainen elitismi on kyllä demokratioissakin: muiden puolueiden edustajia saatetaan sanoa haihattelijoiksi, jotka eivät myönnä tosiasioita, tai jokin kansanäänestys jätetään huomioimatta siksi, että tulos oli toinen kuin toivottiin. Vastapuoli nähdään tunteilijoina tai jääräpäisinä konservatiiveina, jotka eivät ajattele ja näe totuutta.

 

Millaiset filosofiset virheet ovat filosofisesti kiinnostavia ja siinä mielessä myös filosofisesti hedelmällisiä?

On selvää, että täydellisen oikea vastaus ei olisi sellainen, koska se olisi virheetön. Täydellinen hölynpöly olisi myös epäkiinnostavaa. Jotta virhe olisi kiinnostava, sen on oltava osana jotakin toimivampaa: edes teorian tai käsitteistön lähtökohtien tulee olla hyväksyttävissä. Jos esimerkiksi ateisti kiinnostuu eettisen teorian kehittelystä, hän oletettavasti paneutuu mieluiten teorioihin, jotka eivät vaadi toimiakseen Jumalan olemassaoloa. Kyseinen ateisti toki voi lähteä pohtimaan ylipäätään Jumalan olemassaolon ongelmia, jolloin virhe teorian peruslähtökohdassa olisi hänelle filosofisesti kiinnostava. Miksi? Ehkä hän esimerkiksi katsoo, että kyseinen teoria on laajalti hyväksytty ja hänen mielestään haitallinen ihmisten elämälle.

                      On kuitenkin sanottava, että filosofiset teoriat ovat harvoin niin geometrisia, että peruslähtökohdan virheellisyys romuttaisi koko jutun. Harva esimerkiksi hyväksyy Platonin ideaoppia, mutta eipä se vähennä hänen arvoaan filosofina. Hän saattaa olla jollekulle kiinnostava esimerkiksi vertauskuviensa tai kysymystensä takia, vaikka varsinaisia vastauksia pidettäisiinkin väärinä.

                      Ehkä virheet eivät olekaan sinänsä kiinnostavia. Virheelliset teoriat lienevät kiinnostavia virheistään huolimatta, eivät niiden vuoksi. Jokin niissä "tuntuu oikealta" ja hedelmälliseltä kasvualustalta ajattelulle, vaikka kokonaisuus voisikin tökkiä. Esimerkiksi ensimmäiset yritykset kartoittaa jotakin ongelmaa tai ilmiökenttää ovat monesti vajavaisia, mutta päänavauksensa ja tienraivaajaluonteensa takia ne monesti kiinnostavat ja inspiroivat muita. Tuskinpa ketään kiinnostaisi tarttua täydellisen virheelliseen ja mitättömään teoriaan tai täydelliseen hölynpölyyn.

                      Filosofiset virheet voidaan karkeasti jakaa muodollisiin ja sisällöllisiin. Muodollisissa tapahtuu päättelyvirhe: ”Kaikki kreikkalaiset ovat kuolevaisia. Kant on kuolevainen. Siis Kant on kreikkalainen.” Sisällölliset virheet ovat melkoisen laaja alue, mutta pohjimmiltaan siinä voitaneen sanoa olevan kyse ristiriidasta todellisuuden (tai ainakin kriitikon todellisuuskäsityksen kanssa): esimerkiksi moraalirealistit katsovat, että moraalirelativistit jauhavat puppua väittäessään, että mitään todellisia arvoja ei ole.

 

Voimmeko olla varmoja siitä että elämme vain yhden elämän?

Se vähän riippuu. Jos ajatukseen useammista elämistä kuuluu, että aiemmista elämistä ei muista mitään eikä niistä saa mitenkään tietoa, emme saa muista elämistä varmuutta, mutta emme myöskään todistusta siitä, että emme eläisi useammin. Tällainen ajatus on varsin epätieteellinen, koska sitä ei voida mitenkään todentaa. Kyseessä onkin uskon asia. Objektiivista varmuutta emme siis voi saada, mitä ehkä tässäkin ajetaan takaa. Subjektiivisen varmuuden voinee saavuttaa: joku yksinkertaisesti saattaa kivenkovaan olla sitä mieltä, että elämme useammin kuin kerran. (Mutta mitä ihmettä on varmuus?)

Joku saattaisi myös pitää karman määräämää sielunvaellusta kantilaisena järjen ideana; teoreettinen järki ei koskaan voi todistaa väitettä oikeaksi tai vääräksi, mutta käytännöllisen järjen ja yhteiskuntarauhan kannalta on mielekästä olettaa, että käytöksemme tässä elämässä vaikuttaa seuraavaan.

Jos taas useammista elämistä voidaan saada tietoa ja ihmisten väitteet edellisestä elämästä Napoleonina voivat olla (siis eivät välttämättä ole) tosia, niin kukaan ei ole ainakaan tähän päivään mennessä todistanut sitä tieteellisesti. Mutta siitä, mitä on todistettu nyt, ei voida päätellä, mitä voidaan todistaa.

Eli tarkka vastaus kysymykseen: me, sikäli kuin sanalla tarkoitetaan tämän hetken ihmisiä, emme voi olla siitä varmoja. Ehkä joskus tulevaisuudessa ihmiset ovat.

 

Miten universumia voisi määritellä? Vai voiko sitä?

Kaikkea voi määritellä. Eri asia on, kuinka osuvia, tarkkoja ja/tai päteviä määritelmistä tulee. Jo se, että sanoo universumia "kaikeksi, mikä on (tutkittavissa tieteellisesti)" on määritelmä, vaikkakaan ei kovin tyhjentävä sellainen.

                      Miten universumia sitten voisi määritellä? Rationalistinen kaiken johtaminen yhdestä periaatteesta a priori ei enää nauti kovin suurta suosiota, joten määrittelyn tulisi tapahtua pohjautuen empiirisen tieteen suomiin tuloksiin. Nykyaikainen tiedekin on tosin toistaiseksi polvillaan maailmankaikkeuden suurten ongelmien edessä, joten käsitykset siitä, millainen se on ja onko omamme ainoa laatuaan, poikkeavat villisti toisistaan ja menevät spekulaation puolelle arvostettujenkin tiedemiesten keskuudessa. Määrittelyissä siis ei voida täysin pohjautua empiirisesti todennettaviin tuloksiin. Osa niistä esimerkiksi katsoo, että universumin täytyy olla tyyppiä X, koska millään muulla emme mitenkään voisi selittää ongelmaa Y. Ongelmallista tässä on se, että määritelmä ikään kuin sanoo, että ei olisi järkevää olettaa mitään muuta vastausta Y:lle, joten meidän täytyy päätellä, että näin on. Pelkkä järjen varassa tapahtuva spekulaatio vaan ei vastaa luonnontieteiden ihanteita, ja kaikki luonnontieteen tulokset eivät aivan vaikuta terveen järjen mukaisilta ("Kvanttifysiikka? Hei haloo!").

 

Kuka on kaiken pahan takana?

Jännittävä kysymys! Perinteisesti se on liittynyt teologisiin pohdiskeluihin: onko Jumala vastuussa pahasta, tai onko olemassa persoonallista pahaa. Nykypäivänä se taas liittyy monesti reaalipolitiikkaan, jonka vastaukset eivät vain ole kovin filosofisia. Filosofisesti ajatellen kysymys tietystä yksilöstä on myös vähän hankala. Vastauksen on siis ponnistettava Heideggerista. Yksinkertaistaen ja tavalliselle filosofiselle kielelle kääntäen: ei ole kyse objektia (mikä, jokin), vaan subjektia koskevasta kysymyksenasettelusta (kuka, joku). Kysymme näin ollen, millainen joku on kaiken pahan takana, millainen yleisinhimillinen subjektin ja näin ollen tekemisen rakenne. Ero objektilähtöiseen tarkasteluun on siinä, että tässä keskitytään jatkuvaan toimintaan ja tekemiseen syynä, ei mekanistiseen biljardipallokausaliteettiin. Puhumme ikään kuin ihmistyypistä (massaihminen, despootti, kapitalisti, proletaari), jonka tekemisen (olemisen) rakennetta tutkimalla voimme paljastaa sen yhteyden kaikkeen pahuuteen.

                      Nähdäkseni tämä on ainoa tapa tehdä kysymyksestä sekulaarifilosofisesti mielekäs. Näin sillä haetaan jotakin tiettyä ihmistyyppiä syypääksi. Kysymys olettaa, että sellainen voidaan löytää, mikä paljastaa paljon kysymyksen asenteesta (on huomattava, että tämä ei välttämättä implikoi mitään kyseessä olevan kysyjän asenteesta; voihan kyseessä olla puolihuolimaton heitto tahi vitsi): kaikkeen on yksi tietty syypää. Kysymys pelkistää maailman monimutkaisuuden yksinkertaiseksi kaikenkattavaksi selitykseksi ja odottaa vastauksen olevan selkeä, yksinkertainen ja tehokas -- esimerkeiksi kelpaa vaikkapa "juutalainen", "ahne kapitalisti", "kommunisti", "neekeri", "vääräuskoinen", "nainen" tai "mies". Vastaus totalisoi todellisuuden ja tekee sille ajatustasolla väkivaltaa, ja sikäli kuin vastauksen pohjalta muokataan todellisuutta, väkivalta realisoituu.

                      Näin voidaankin esittää, että jos ei nyt kaiken, niin ainakin paljon pahan takana on se ihmistyyppi tai "kuka", joka kysyy tämän kysymyksen vakavissaan.

 

Mitä on hyvyys ja pahuus? Ovatko ne yhtä tärkeitä?

Kysymys on ikuisia kiistanaiheita. Nuoren Wittgensteinin mukaan niistä ei voi edes puhua, joten niistä pitäisi vaieta. Vastaaja ei kuitenkaan ole wittgensteinilainen, joten saat vastauksesi.

"Hyvä" lienee saanut historiallisesti paljon enemmän painoarvoa kuin paha. Ajattelijat ovat pyrkineet tietämään, mitä kannattaa tavoitella, mihin pyrkiä, mikä on ihmiselämän korkein hyvä. Kristittyjen tai muuten hyvään jumalaan uskovien ajattelijoiden mielestä hyvyys on heidän jumalastaan lähtöisin: joko kaikki, mitä hän luo, on hyvää, tai hän luo vain hyvää. Tällöin paha puolestaan on joko jotakin negatiivista -- toisin sanoen se määritellään hyvän puutteeksi, negaatioksi, vähän niin kuin pimeyskin on valon puutetta -- tai jotakin positiivista eli itsessään olemassa olevaa. Teologinen positiivinen (mikä ei tarkoita myönteistä) paha voi olla lähtöisin esimerkiksi paholaisesta, luodun maailman langenneisuudesta tai luodun luotuisuudesta (se on erossa hyvästä luojastaan).

                      G. E. Mooren mukaan hyvyys oli jotakin kaikkiin muihin käsitteisiin palautumatonta, intuitiivisesti selville saatavaa. Tarvittavan intuition jalostamiseksi tuli panostaa taiteisiin ja kasvatukseen. Emotionalistit pitivät hyvää ja pahaa vain tunteen ilmauksina. "Hyvä" on heille yksinkertaisesti saman asia kuin sanaksi muotoiltu mieltymys: "minä pidän tuosta/minä hyväksyn tuon". Utilitaristeille hyvä on mahdollisimman monen onnea, jolle tietysti löytyy monta eri määritelmää.

Nietzsche näki asian toisin. Hän analysoi hyvää ja pahaa historiallisena ilmiönä ja väittää, että kielitieteellisestä aineistosta voidaan päätellä, että "hyvä" on aikanaan tarkoittanut sitä, minkä vahvat yksilöt määrittelivät ihmiselle arvokkaiksi ominaisuuksiksi, ja "huono" heidän halveksimiaan piirteitä, heikkojen yksilöiden ominaisuuksia. Kun monilukuiset heikot historiallisesti kuitenkin voittivat vahvat yksilöt, he kaunaa kantaen käänsivät vanhat arvot ylösalaisin: huonosta tuli hyvää ja hyvästä jotain uutta, pahaa.

Pahuus on uudella ajalla kiinnostanut eritoten katastrofien yhteydessä; erityinen kysymyksensä on teodikean ongelma: jos on olemassa hyvä Jumala, miksi maailmassa tapahtuu pahaa? Lissabonin maanjäristys 1755 sai epäilemään Leibnizin väitettä, että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Juutalaisten joukkotuho ja muut 1900-luvun kokemukset totalitarismista herättivät myös paitsi teodikean ongelman, myös paljon uusia analyyseja pahasta.

                      Hannah Arendt puhui banaalista pahasta. Hänen analyysinsa mukaan Eichmann ei ollut paha tavanomaisessa mielessä ollessaan osana juutalaisten tuhoamiskoneistoa; hän vain seurasi sokeasti käskyjä. Julmat teot olivat hänelle arkipäivää. "I just work here". Pahuus realisoitui maailmassa siksi, että ihmisiä voitiin estää ajattelemasta itse.

                      Alain Badiou kritisoi poleemisesti pahuuteen keskittyvää ajattelua ja väittää sen vievän nihilismiin. Hänen mukaansa liberaali ja postmoderni ihmisoikeuskeskeinen ajattelu määrittävät vain sen pahan, miltä ihmisten tulisi välttyä, esimerkiksi kansanmurhan; hyvän määrittely ja paremman maailman tavoittelu jäävät paitsioon.

 

Onko Star Trekin Data-androidi elävä olento?

Kysymyksessä on mielenkiintoisesti haluttu tietää tietyn androidin olemuksesta, ikään kuin olettaen, että vastaajat ovat trekkereitä ja tietävät likaisimmatkin yksityiskohdat Datan elämästä, nekin jotka liittyvät ensimmäisen tuotantokauden turvallisuuspäällikköön Tasha Yariin.

                      Miten elämä määritellään? Jos sitä pidetään biologisena ominaisuutena, Data ei ole elävä olento; Borgitkin olisivat näin vain puoliksi elossa. Mutta jos elämä määritetään jotenkin toisin kuin puhtaan naturalistisesti, esimerkiksi yhden subjektin kokemaksi, persoonalliseksi, mielekkäästi järjestyneeksi elämyskokonaisuudeksi (kaikkien kursivoitujen sanojen väljässä mielessä problematisoimatta niitä sen kummemmin), niin Data voisi hyvinkin olla elävä olento.

                      Entä sitten Blade Runnerin Roy Batty, Sarah ja muut replikantit? Tai Frankensteinin hirviö (kirjassa, ei elokuvissa)? Ne ovat orgaanisia, älykkäitä, tuntevia ja luovia olentoja, joskin ihmisen luomia ja itsessään lisääntymiskyvyttömiä ja sikäli täysin epäitsenäisiä. Batty kuitenkin määrittää oman kokemuksensa elämäksi. Mutta onko olento, joka voi määritellä oman kokemuksensa elämäksi, elävä?

                      Itsemäärittelyn sijaan voidaan pohtia myös toisen tunnustusta. Blade Runnerissa Deckard rakastuu replikanttiin, Sarahiin, ja ikään kuin tunnustaa tämän vertaisekseen tai ainakin rakkautensa arvoiseksi olennoksi. Sikäli kuin heidän rakkautensa on aitoa, voidaan miettiä, suoko tilanne Sarahille elävän olennon statuksen -- ongelmakohtana siis se, voiko ihmisen ja koneen välillä olla rakkautta. (Kysymykset, onko heidän rakkautensa aitoa ja onko Deckard itse replikantti, tietysti mutkistavat asiaa.)

 

Ovatko perinteiset poliittiset ideologiat häviämässä?

Kysymyksessä ei ole yhtäkään ilmausta, jota voitaisiin käyttää ongelmattomasti.

"Olla häviämässä": miten mikään ajatustapa voi hävitä? Eivät ne suoranaisesti katoa ilmaan, lakkaa olemasta tai hajoa osatekijöihinsä, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään (yksittäisille liikkeille, puolueille ja yhdistyksille voi toki käydä näin). Useimmiten ne muuttavat muotoaan, sulautuvat toisiinsa tai jalostuvat joksikin uudeksi.

"Perinteinen": viitataanko tällä muotoon vai sisältöön? Onko kyse mistä tahansa kaiken selittävästä ns. suuresta kertomuksesta? Tällöin kiinnitetään huomiota muotoon, eli esimerkiksi uskoon oman ajattelun ehdottomasta totuudenmukaisuudesta, edistysuskoon, käsitykseen utopian saavuttamisesta. Vai puhutaanko sisällöstä -- jostakin historiallisesti olemassa olevasta aatteesta, esimerkiksi oikeaoppisesta marxilaisuudesta, tiukan linjan kepulaisuudesta tai kapitalismista?

"Poliittinen": lasketaanko poliittiseksi vain jokin vallankumouksellinen, suuria suunnitelmia ajava ajatussuunta (esimerkiksi natsismi, kommunismi, nationalismi) vai kaikki ihmiselämään ja yhteiskuntaan vaikuttavat yhtenäisiksi katsottavat ajatussuunnat (kapitalismi, uskonto)?

"Ideologia": onko se synonyymi "poliittiselle ajattelutavalle", ja jos on, onko olemassa ei-poliittisia ajattelutapoja? Vai onko se väärää tietoisuutta, ja jos on, niin tarkoittaako se väärien faktojen levittämistä ja todellisuuden vääristämistä -- vai valikoituja totuuksia? Vai onko se idean logiikkaa, koko todellisuuden alistamista yhdestä ideasta (kommunismin lopullinen voitto, arjalaisen rodun ylivertaisuus, vapaiden markkinoiden tuoma vauraus ja autuus) johdetuille välttämättömiksi väitetyille toimenpiteille?

                      Ainakaan maailma ei enää ole niin yksinkertainen kuin vielä kylmän sodan aikaan.

 

Mikä on ihmisen sielu? Onko sielu "kummitus" jonka osa ihmisistä ehkä pystyy näkemään, vai jokin ihan muu. Onko sielua edes olemassa?

Tästä onkin tapeltu melkoisesti. Demokritos (n.460eaa.-370eaa.) oli sitä mieltä, että kaikki koostuu atomeista. Sielut olivat hänen mukaansa erityisen hienoja ja pyöreitä atomeja. Moinen käsitys oli monille järkytys, olihan sielu ylevintä, mitä ihmisessä oli.

                      Yhden kuuluisimmista sielun määritelmistä antoi tietenkin René Descartes. Hänelle sielu (tai subjekti) oli oma substanssinsa, yksinkertainen, ajatteleva, vapaa, jakamaton ja oman itsensä syy. Sielu oli tiukasti erossa ruumiista, joka kuului deterministiseen, materiaaliseen maailmaan.

Immanuel Kant kritisoi Descartesia sielun oliollistamisesta, ja piti yhtäältä (kuolematonta) sielua pelkkänä järjen ideana -- toisin sanoen tieteellisen todistamisen piiriin kuulumattomana, mutta moraalisesti kannatettavana ajatuksena  -- toisaalta subjektia pelkkänä toimintojen funktiona, transsendentaalisena apperseptiona. Toisin sanoen subjekti oli Kantille kunkin mielteen yhteyteen alistettu toinen mielle, "minä ajattelen".

                      Siinä missä Kantin mukaan sielun olemassaoloa tai sen puutetta ei voitu todistaa, mutta se kannatti olettaa, moderni luonnontiede, jonka pohjalle valtaosa filosofeistakin ajattelunsa perustaa, ei tunnusta ajatusta sielusta henkiolentona. Moni nykyajattelija pitääkin koko käsitystä tyhjänpäiväisenä taikauskona.

                      Kysymys siitä, ovatko ajatuksemme ja kokemuksemme jäännöksettä palautettavissa neuropsykologiaan ja -biologiaan, on kuitenkin kiistelty. Osa filosofeista väittää myöntävästi, osa taas korostaa subjektiivisen kokemuksen omalaatuisuutta ja palautumattomuutta objektiivisiin faktoihin.

 

Voiko ihminen säilyttää psyykkisen terveytensä, jos hän tuntee olevansa psyykkisesti androgyyni (ei mies tai nainen), mutta on kehollisesti mies tai nainen?

Psyykkisen terveyden käsite ei ole aivan mutkaton, eritoten maallikolle. Mainitunlainen ihminen ei varmastikaan ole normaali, ts. melko lailla keskiverto ja yhteiskunnan normien mukainen. Mutta onko hän "sairas"? Suomessa homoseksuaalisuus oli vuoteen 1981 sairaus, ja Maailman terveysjärjestö poisti sen psykologisten häiriöiden listasta vasta vuonna 1990. Ei homoseksuaalisuus kuitenkaan ole vielä normaalia, vaikka se onkin hyväksytympää kuin aiemmin.

                      Mitä sitten onkaan psyykkinen androgyyniys? Jos ihminen kuvittelee, että hänellä ei ole lainkaan sukupuolielimiä tai ei tunne niitä lainkaan, eli hän kuvittelee, ettei hänellä ole biologista sukupuolta, voitaneen puhua vakavanlaatuisista ongelmista tai jopa sairaudesta hänen seksuaalisuudessaan tai hermostojärjestelmässään. Mutta jos androgyyniydellä tarkoitetaan tunnetta, ettei kuulu kumpaankaan sosiaaliseen sukupuoleen, vaaditaan jälleen kerran käsitteenmäärittelyä: mikä on sukupuoli, mikä siinä on olennaista?

                      Perinteisesti sukupuolen määrittely on ollut helppoa yhteiskunnallisten tehtävien ja seksuaalisen suuntautumisen perusteella: mies tuntee vetoa naisia kohtaan, käy armeijan, tuo leivän kotiin, on vahva ja järkevä; nainen tuntee vetoa miehiä kohtaan, hoitaa lapset, tekee ruokaa, on herkkä ja sievä. Yhteiskunnissa, joissa perinteisten roolien ylivalta on murtunut tai murtumassa, on paljon vaikeampaa sanoa, mikä on mies ja mikä nainen. Puhe "tosimiehestä" nähdään vallankäyttönä, koska siinä puhuja asettaa vaatimukset "kunnon miehelle". Jos joku ei täytä näitä vaatimuksia, puhuja suhtautuu tähän halveksuen. Lienee selvää, että jos androgyyniys määritellään niin, ettei täysin tunne kuuluvansa kumpaankaan näistä sukupuolista, se on hyvin yleinen aikamme ilmiö. Kuka tahansa työssäkäyvä nainen olisi näin määriteltynä androgyyni, samoin jokainen homomies. Mutta harvan intuitioon varmaankaan sopii väite, että esimerkiksi Mullan alla -sarjan Keith olisi androgyyni.

                      Monesti androgyyniydellä viitataan myös ulkoisiin piirteisiin, joiden perusteella olemme tottuneet määrittämään henkilön sukupuolta. Jotkut ovat tietoisesti pyrkineet hälventämään ulkonäössään sukupuolirajoja: David Bowie, k. d. lang, Ville Valo, Katherine Moennig…On turha ottaa kantaa asiaa sen enemmin tuntematta, onko heidän tapauksissaan kyse tunne psyykkisestä androgyyniydestä, mutta varmaankin aika harva heitä nykyään psyykkisesti sairaina pitää.

 

Voidaanko filosofia muuttaa puhtaaksi matematiikaksi? Esim. Immanuel Kantin kategorinen imperatiivi.

Leibniz haaveili moisesta; koneesta, johon voitaisiin yhdellä ainoalla universaalikielellä syöttää kaikenlaisia ongelmia, jotka voitaisiin laskea ja saada tulokseksi ehdottoman varma vastaus. Kaikki olisi eksaktia, selkeätä ja varmaa. Ihan kaikki eivät jaa Leibnizin ajatuksia. Vastaukseen vaikuttaa vahvasti jo se, mitä filosofian katsotaan olevan.

                      Jos filosofia nähdään vain tieteen kielen loogisena syntaksina, kuten Rudolf Carnap, siirrytään kohti ongelmaa, voidaanko formaali logiikka muuttaa puhtaaksi matematiikaksi. Nykytiedon valossa nähtävästi ei, mutta kuka tietää, mitä tuleva tuo tullessaan.

                      Jos filosofian tehtävä nähdään erilaiseksi tai laajemmaksi, matemaattinen kielenkäyttö on poissa laskuista. Joidenkin mukaan filosofia on taidetta, ja no, ehkä jotkut matemaatikotkin väittävät matematiikkaa taiteeksi ja yhtälöitä uskomattoman kauniiksi, mutta taiteella ja kauneudella ei ole välttämättä mitään tekemistä keskenään. 1900-luvulla filosofia taas on pitkälle ollut sidoksissa käyttämäämme kieleen. Jos todellisuutemme nähdään riippuvaiseksi kielemme rakenteista ja merkityksistä, jonkun luonnollisella kielellä tehdyn filosofian muuttaminen matematiikaksi yksinkertaisesti muuttaisi kyseisen filosofian merkitystä. Pelkästään esimerkiksi saksasta englantiin kääntämisessä on runsaasti ongelmia.

                      Filosofia ei kuitenkaan ole vain sarja maksiimeja tai kuuluisia propositioita. Kantin filosofia ei pelkisty kategoriseen imperatiiviin. Filosofia on asioiden tutkiskelua, käsitteiden luomista ja/tai analysointia sekä keskustelua aikalaisten ja historian jättiläisten kanssa. Sen harjoittaminen on vähintään yhtä tärkeää kuin sen antamat vastaukset; jälkimmäinen antaa vain ohjeita, joita voi sokeasti noudattaa, edellinen antaa välineet analysoida asioita itse.

 

Onko ihmisen elämä sattumaa vai kohtaloa?  Ja jos elämä on kohtaloa niin kuka siitä päättää?

Jos kohtalolla tarkoitetaan ennaltamäärättyä elämää ja loppua, yleensä katsotaan, että siitä päättää joko personifioitu Kohtalo, Jumala (tai useampi), deterministinen maailma tai Hegel. Kysymyksessä esitetty vastakkainasettelu on kyllä melko julma: joko kaikki on ennaltamäärätty tai sitten sattumaa. Kummassakaan emme mahda itse millekään mitään. Sattuman hyväksymiselle ja kaiken absurdiudellekin on toki puolestapuhujansa. Kolmas puhdas vaihtoehto, ja luultavasti myös kysymyksessä haettu, on ihmisen kyky päättää itse, mikä toki voi tarkoittaa kuuden miljardin yksilön ollessa kyseessä melkoisen kaoottista, ellei jopa sattumanvaraista maailmaa.

                      Heideggerin mukaan ihminen ei ollut sidottu johonkin tiettyyn lopputulokseen, mutta hänellä oli silti kohtalonsa. Kohtalo oli Heideggerille jotakin sellaista, mihin ihminen joutuu historiallisesti. Kukaan ei voi valita omaa historiallista tilannettaan ja jokainen on sikäli kiinni omassa historiallisuudessaan. "Kohtaloni oli syntyä tähän kurjaan maailmaan, tähän kurjaan aikaan! Voi kun olisin syntynyt vapaaksi kreikkalaiseksi mieheksi!" Kohtalo ei tällöin kuitenkaan determinoi ihmisen elämää, vaan ainoastaan asettaa sille tiettyjä rajoja tai lähtökohtia.

                      Oikeaoppisessa marxilaisessa perinteessä maailma nähdään kulkuna kohti kommunismia, joka on ikään kuin maailman kohtalo, paras mahdollinen maailma. Historia kulkee luokkataisteluiden kautta kohti väistämätöntä loppuaan. Mielenkiintoisesti Francis Fukuyama väitti historian loppuneen kommunismin kaatumiseen ja liberaalikapitalismin voittaneen.

                      Omalaatuinen tapaus on sitten moderni kapitalismi. Se väittää, että valtioiden ei tulisi puuttua talouteen, jotta markkinavoimien hallitsemattomuus pääsisi toteuttamaan parhaan mahdollisen maailman. Toisin sanoen ihmisten tekoja tulisi rajoittaa, jotta sattuma pääsisi toteuttamaan välttämättömän lopputuloksen.

 

Mitä on onnellisuus ja hyvinvointi?

Sen ilmiön tavoitteleminen, jota kuvaa kreikan sana eudaimonia ja joka monesti käännetään onnellisuudeksi, oli tunnusomaista hellenistisille filosofeille. Kyynikot sanoutuivat irti sivilisaation kiroista ja kahleista, kun taas skeptikot pidättäytyivät arvostelmien tekemisestä.

Stoalaiset näkivät onnellisuuden salaisuuden piilevän rationaalisuudessa, negatiivisten tunteiden kuolettamisessa ja turhista arvostelmista pidättäytymisessä. He näkivät ihmisen oman asenteen olevan olennaista eudaimonialle; järkevä ihminen mukautui olosuhteisiin eikä hankkinut itselleen turhia murheita yrittämällä muuttaa asioita, jotka eivät olleet hänen vallassaan.

Epikurolaisille mielihyvä oli kaikki kaikessa, joskin tarkoin rajauksin. Turhista nautinnoista, mm. mässäilystä ja seksistä, tuli pidättäytyä, koska ne johtavat mahdollisesti myöhempiin pettymyksiin. Ystäväpiiri ja tarpeellisten asioiden suorittaminen oli riittämiin mielenrauhan ja mielihyvän saavuttamiseksi. Politiikasta epikurolaiset pidättäytyivät.

                      Utilitaristeille onnellisuus on keskeistä, ja sitä voidaan mitata esimerkiksi nautinnolla tai tarpeiden täyttämisellä. Teko tai sääntö on tällöin oikein, jos se tuottaa mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle.

                      Hyvinvointi on mutkikkaampi ja vähemmän käsitelty juttu. Aristoteleen yhteydessä eudaimonia käännetään nykyisin usein kukoistamiseksi, joka muistuttaa hieman hyvinvointia. Kukoistaminen on ihmiselämän toteuttamista ja monipuolinen päämäärä, jonka ehtoihin kuuluvat mm. varakkuus, poliittinen osallistuminen, suopea onni (sattuman mielessä) ja ystävät.

On kuitenkin huomattava, että haettavat käsitteet eivät välttämättä tarkoita samaa asiaa. Voidaan näet väittää, että ihminen (tai muu olento) on hyvinkin onnellinen, jos hänelle syötetään jatkuvasti tehokkaita mielialaliikkeitä, jotka pitävät hänet jatkuvasti turtana hyväntuulisessa pöhnässä, vaikka hän olisikin kahlittuna koko elämänsä. Tämä tuskin on kenenkään visio ihmisen onnellisuudesta sikäli kuin sanalla tarkoitetaan hyvinvoivaa, rikasta ja mielekästä elämää. Tehoeläintuotantoa ja turkistarhausta jotkut tosin puolustavat sillä, että kyllähän eläimet ovat onnellisia, kun niillä on katto pään päällä ja ruokaa nenän edessä, väliäkö tuolla, että niillä on mitättömän vähän tilaa eikä juuri mitään tekemistä.

On lisäksi huomattava, että joskus hyvinvointi voi vaatia onnellisuuden uhraamista. Esimerkkinä käyköön melko hyväosainen ihminen, joka elää suurten yhteiskunnallisten vääryyksien keskellä. Hän voi saavuttaa onnen ummistamalla silmänsä ja/tai hakemalla onnea erilaisilla aineilla; toisaalta hän voi uhrata oman hyvinvointinsa ja onnellisuutensa uhraamalla elämänsä muiden auttamiseksi; toisaalta voidaan myös sanoa, että hän ei ole onnellinen niin kauan kuin maailmassa on vääryyttä, mutta hän voi silti hyvin ja tuntee olevansa tyytyväinen omaan elämäänsä.

Onko onnellisuus, hyvinvointi tai eudaimonia päämäärä, ikään kuin ylin palkintopalli, johon pyritään koko ajan ja jolta voi tippua? Vai onko se jotakin prosessinomaista, kykyä toimia, elämänsä mielekkääksi kokemista -- voimista hyvin?

Kysymys toisen onnellisuudesta ja hyvinvoinnista onkin vielä toinen juttu, ja valitettavan vähän käsitelty. Mistä tiedän, että joku tai jokin muu on onnellinen? Pelkkä sanallinen vahvistus "olen onnellinen" ei voi riittää -- ihmiset pettävät itseään ja muita, eikä muutenkaan voida olla varmoja, mitä hän tarkoittaa onnella. Sanallinen ehto sitä paitsi sulkisi pois pienet lapset, vammaiset ja eläimet. Monelle riittääkin arkikokemus: hyvinvoinnin voi päätellä muutenkin kuin sanoista. Muidenkin eläinten kuin ihmisen ruumiinkieli esimerkiksi kertoo hyvinkin paljon sen hyvinvoinnista. 

 

Jos henkilö X on parempi jossakin kuin henkilö Y ja X on tietoinen siitä, onko moraalisesti oikein, että X pitää itseään Y:tä parempana. Kysymyksen luonteen täydelliseksi ymmärtämiseksi annamme käytännön esimerkin: Henkilö X keskustelee mieluiten ihmisten kanssa, jotka pystyvät argumentoimaan mielipiteensä. Hän pitää tässä asiassa osaamattomia alempina tai huonompina ihmisinä. Kuinka moraalifilosofia selittää/vastaa tilanteeseen?

On eroteltava kaksi kysymyksen elementtiä: 1) henkilö X pitää itseään Y:tä parempana, minkä seurauksena 2) henkilö X keskustelee mieluiten ihmisten kanssa, jotka pystyvät argumentoimaan mielipiteensä. Tältä perustalta on eriteltävä, millaiseen muuhun toimintaan ajattelutapa 1 vie henkilön X, ja millaisia seurauksia toiminnalla 2 on, sekä tietenkin se, onko Y jossakin muussa X:ää parempi. Aikamoinen sekamelska, siis.

                      Kaikki eivät tuomitsisi X:ää lainkaan 1:n perusteella, koska he uskoisivat, että X voisi toimia hyvin muita kohtaan huolimatta elitistisestä asenteestaan, ja nämä muut toimet ratkaisisivat hänen moraalisuutensa. Toiset taas katsovat, että ylenkatse on luonteenpiirre, joka johtaa huonoihin lopputuloksiin, ja on siksi tuomittavaa. Se johtaa vääriin arvioihin omista virheistä ja muiden ansioista. Katolisista seitsemästä kuolemansynnistä turhaa ylpeyttä eli hybristä pidetään useimmiten jopa pahimpana syntinä, kaikkien muiden syntien syynä. Hyve-eettisesti katsoen henkilöiden luonteenpiirteet ovat keskeisin asia moraalifilosofiassa.

                      Kohtaa 2 voidaan pitää vääränä siksi, että X pitää tällöin eräänlaista nykytilaa tai jopa "luokkaeroa" vallitsevana. Jos argumentointikykyiset ihmiset keskustelisivat vain ja ainoastaan keskenään (ja lastensa kanssa), kukaan muu ei koskaan oppisi argumentoimaan (olettaen, että heidän argumentaatiotaan ei edes kuulla). Jos argumentointikyvyttömän ihmisen kanssa saa luotua keskusteluyhteyden ja voidaan olettaa, että hän kykenee omaksumaan jotakin viisaammaltaan, voidaan väittää, että viisaamman tulisi keskustella näiden kanssa.

                      X:n paremmuus voi toki liittyä muuhunkin kuin argumentaatiotaitoon. Riippuen siitä, missä hän on parempi, vastauskin voi muuttua. Jos X on oikein äititeresa ja ihana ja upea ihminen, ja Y on kylmäverinen sosiopaatti, X:n tunne paremmuudestaan lienee melko oikeutettu (kunhan hänellä ei nouse keltainen neste hattuun). Jos taas X on vaikkapa onneton kaikessa muussa mutta loistava jollakin tietyllä alalla, esimerkiksi kaikkitietävä biologianero, ja katsoo itsensä Y:tä paremmaksi ("Se tyyppi tietää niinku kaiken historiast, matikast ja se on kans tosi avulias, mutta EVVVK, se ei ymmärrä biologiasta niinku mitään eikä siksi tajuu mitään oikeesti tärkeetä!!1!!!1"), X vaikuttaa aika ahdaskatseiselta tapaukselta eikä hirveän kunnioitettavalta.

 

Mikä oli meditaation merkitys ennen kuin siitä tuli osa sakraalista ritualistiikkaa (esim. Intian uskonnoissa), vai oliko sitä ylipäänsä olemassa profaanissa muodossa?

Meditaatio, kontemplaatio, reflektointi ja spekulaatio tarkoittavat oleellisesti samaa: mietiskelyä, pohdintaa, ajattelua, pähkäilyä, ideoiden tavoittelua. Tosin kyseisissä käsitteissä on sävyeroja.
                      Spekulaatio tarkoittaa niin ajatuskokeiden suorittamista kuin käsitteiden pyörittelyä ja irrottautumisyritystä todellisuuden rajoista. Reflektoinnissa tietoisuuden osuus ja tavoite ymmärtää nousevat esille. Kontemplaatiossa ja meditaatiossa korostuu sisäinen syventyminen, jopa sisäänpäin kääntyminen. Meditaatio, kontemplaatio ja spekulaatio ovat olleet "alusta alkaen" sekä maallisessa, profaanissa että uskonnollisessa, sakraalisessa käytössä. Tilanne jatkuu näin edelleen. Käsitteiden merkitys riippuu käyttöyhteydestä eikä asiaa voi auttaa.
                      Käsite meditaatio sisältää erityismerkityksenä ajattelusta siirtymisen kohti ajattelemattomuuden tilaa. Meditaation ideana voi olla ajatusten tyhjentäminen ja ajatuksista tyhjentyminen. Tarkoitus on, että ihminen saavuttaa askeesissa, siis karussa harjoittelussa, ankarien rituaalien noudattamisessa ja uskonnollisessa kilvoittelussa tilan, jossa hän voi kuunnella todellisuuden ja jumaluuden puhetta. Samaa toteutuu kontemplaatiossa mystisissä käyttöyhteyksissä. Uskonnollisesti sävyttyneessä meditaatiossa tai kontemplaatiossa puhutaan todellisuuden syvyyden ymmärtämisestä ja etsitään merkityksiä elämään. Kuitenkin mietiskelevässä uskonnollisuudessa on potentiaalista kriittisyyttä, mikä saattaa suuntautua maallista valtarakennetta ja uskonnollisia auktoriteetteja vastaan. Esimerkistä käy vaikka Vietnamin sodassa munkkien tekemät polttoitsemurhat.
                      Mystisenkin meditaation merkitys ja seuraamukset riippuvat siitä, mikä osuus annetaan järjelle. Jos järki on alisteista irrationaalisille elementeille tai tunteille, silloin on vaikea puhua filosofisesta meditaatiosta. Mekaanisissa rituaalien toistamisissa ei ole mitään filosofista.

 

Onko elämää kuoleman jälkeen? (Kysymykseen on varmasti mahdoton esittää varsinaista suoraa vastausta mutta olisi mukavaa jos kuitenkin pystyisitte tarjoamaan jonkinlaisen yleiskatsauksen ihmisten ajatusmaailmasta kysymykseen liittyen. Mikä on ihmisten yleisin käsitys asiasta ja mistä se johtuu? Mitä muita käsityksiä asiasta on etc.)

Olipa vastaus miten tahansa perusteltu toiset olisivat eri mieltä, toiset suhtautuisivat myönteisesti esitykseen ja kolmannet eivät osaisi valita tai yrittäisivät valita molemmat mahdollisuudet. Asiasta on silti järkevää esittää kaksi keskeistä seikkaa. Immanuel Kantin filosofian mukaan kysymys menee sen rajan ylitse, mistä voimme jotakin tietää. Argumentit puolesta ja vastaan ovat vajavaisia, niistä puuttuu sitovuus. Asia jää pelkän uskomme varaan. Toiseksi ihminen pyrkii uskomuksien muodossa esittämään todellisina sellaisia näkemyksiä, jotka vastaavat itse kunkin toiveita ja kuvitelmia.

 

Mitä uutta naisfilosofit ovat tuoneet filosofiaan?

Filosofian historiaan ja kehitykseen ovat vaikuttaneet samat historialliset ja yhteiskunnalliset tekijät kuin muihinkin länsimaisen kulttuurin osa-alueisiin. Yksi sitkeä ja hitaasti voitettu valtapoliittinen ongelma on ollut naisten heikko asema julkisessa elämässä. Julkista osallistumista politiikkaan, ajatteluun ja keskusteluun pidettiin läpi Euroopan kulttuurihistorian naisille sopimattomana. Korkeammasta koulutuksesta he olivat samalla tavoin ulossuljettuina.

Niinpä on selvää, että naisten vähitellen kamppaillessa itselleen itsenäisyyttä ja aktiivista osallisuutta myös naisten ajattelema ja kirjoittama filosofia on monissa tapauksissa suuntautunut pohtimaan naisten asemaa yhteiskunnassa. Ajattelija ei ole irrallaan omasta yhteiskunnastaan, joten on luonnollista, että tämä näkyy myös ajattelun aiheissa, etenkin jos ajattelija joutuu kamppailemaan yhteiskunnan normeja ja odotuksia vastaan.

Tästä hyvänä esimerkkinä on 1700-luvun filosofi Mary Wollstonecraft (1759–1797). Teoksessaan A Vindication of the Rights of Woman Wollstonecraft kirjoitti valistuksen aikakaudella siitä, miten valistusajattelun edustamat ihmisarvon ja poliittisen vapautumisen periaatteet pitäisi johdonmukaisesti ulottaa koskemaan yhteiskuntaa kokonaisuudessaan, siis myös naisia. Naisilla on yhtäläinen kyky järjen käyttöön kuin miehillä ja sen vuoksi heille järjellisinä olentoina asettuvat velvollisuudet ja oikeudet eivät voi poiketa miesten vastaavista. Wollstonecraft ei kirjoittanut missään mielessä miessukupuolta vastaan. Hän oli itse asiassa aiemmin kirjoittanut Ranskan vallankumouksen ihanteita ja poliittista edistyksellisyyttä puolustavan teoksen A Vindication of the Rights of Men. Wollstonecraft kuitenkin koki, että hänen täytyi kirjoittaa aiheesta, josta miesfilosofit olivat vaienneet. Valistusajattelijat olivat jättäneet ajattelunsa keskeneräiseksi kun eivät olleet ymmärtäneet puolustaa naisten yhteiskunnallista asemaa yleisen ihmisyyden etiikan nimissä. Yhteiskunnassa kukaan ei ole vapaa, jos sen kokonainen toinen puolisko on kahleissa, totesi Wollstonecraft. (Yksi luku Wollstonecraftin teoksesta on suomennettu kokoelmaan Mitä on valistus? Toim. Koivisto, Mäki & Uusitupa.)

Samaan tapaan monet myöhemmät naisfilosofit ovat katsoneet tarpeelliseksi pohtia ja puolustaa naisten yhteiskunnallista asemaa. Kuten Wollstonecraft valistusajattelussa, 1800-luvulla ranskalaisfilosofi Jenny d’Héricourt (1809–1875) osoitti, että monet utopistiset, kommunistiset, sosialistiset ja muut vallankumoukselliset ajattelijat ovat usein unohtaneet naisten aseman omista yhteiskunnallisen edistyksen kaavailuistaan. d’Héricourt myös toimi naisasialiikkeen aktivistina. (d’Héricourtin pääteoksesta on suomennettu pieni ote ”Vapautunut nainen”, lehdessä niin & näin 2/2002.)

1900-luvun tunnetuimpiin naisten aseman tarkastelijoihin ovat kuuluneet esimerkiksi kirjailija Virginia Woolf sekä filosofi Simone de Beauvoir. Woolf kirjoitti esseessään Oma huone (suomennettu), miten niinkin arkiselta tuntuva asia kuin kyky vetäytyä omaan rauhaan omaan huoneeseen on puuttunut naisilta, ja miten tämä on tehnyt mahdottomaksi paneutumisen itsenäisiin ajattelu-, tutkimus- ja kirjoitustöihin. Woolfin mukaan naisten osallistumisen tieteeseen, kulttuuriin ja kirjallisuuteen takaakin vain se, että heillä omaa rahaa ja oma huoneensa, toisin sanoen itsenäisyytensä ja yksityisyytensä. Simone de Beauvoir puolestaan ulotti eksistentialistisen filosofian pohdinnat minuudesta, kokemuksesta ja kehollisuudesta koskemaan sukupuolten erilaisuutta. de Beauvoirin teoksen Toinen sukupuoli (suomennettu) keskeinen väite on, että nainen on määrittyy ”toiseksi” suhteessa mieheen, joka on saanut edustaa ihmisen ja ihmisyyden perustyyppiä. Hän totesi, ettei erilaisuus ole sinänsä biologiassa, psykologiassa eikä yhteiskunnallisissa rakenteissa määrättyä, vaan viime kädessä lähtöisin yksilöllisistä valinnoista ja ihmisten tavasta olla ja elää. Jälkimmäisten on mahdollista muuttua, koska eksistentialistisen etiikan lähdökohdan mukaan jokaisella on vapautensa ja vastuunsa valita oma olemisen tapansa.

                      Kuten esimerkeistä voi huomata, monet tunnetuimmat naisajattelijat ovat keskittyneet pohtimaan naisten asemaa ja sukupuolten rooleja. Onkin helposti ymmärrettävää, että niin kauan kuin naispuolisia ajattelijoita ja filosofeja on ollut vain harvassa ja heihin kohdistuneet epäluulot ovat olleet suuria, on monien ensisijainen panos myös filosofiassa keskittynyt naisten asemaan ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Samalla on kuitenkin selvää sekin, että mitä tavanomaisemmaksi on tullut naisten osallistuminen koulutukseen, tieteisiin, politiikkaan ja kulttuuriin, sitä vähemmän on ollut syytä mieltää naisfilosofit omaksi ryhmäkseen. Tänään se on jo tyystin tarpeetonta, suorastaan harhaanjohtavaa, ja naisfilosofeista puhuminen voi ollakin itsessään vähättelyn muoto. Ei ole tietenkään syytä olettaa, että naispuolisten tutkijoiden työ filosofiassa eroaisi sisällöllisesti miespuolisten tutkijoiden työstä. Taitavat loogikot, tietoteoreetikot, tieteenfilosofit tai moraalifilosofit ovat taitavia sukupuolestaan riippumatta.

Näin ollen on ehkä osuvinta vastata, että kaikkein merkittävintä mitä naisfilosofit ovat filosofiaan tuoneet on se, että he ovat tuoneet filosofiaan itsensä: he ovat vähitellen tehneet arkipäivää siitä, että myös naiset voivat harrastaa ja tutkia filosofiaa. Nyt ihmiskunnan molempien sukupuolten älyllinen panos voi rikastuttaa filosofiaa.

Yhteiskunnan modernisoituminen toi käänteen myös naisten asemaan. Aikaisempiin vuosisatoihin nähden tilanne on filosofiassakin muuttunut radikaalisti. Niihin verrattuna 1900-luvun merkittävien naisfilosofien lista onkin jo pitkä. Tunnetuimpia nimiä ovat esim. Edith Stein, Simone Weil, Hannah Arendt, Elizabeth Anscombe, Maria Zambrano, Mary Warnock, Iris Murdoch, Agnes Heller, Julia Kristeva, Hélène Cixous, Luce Irigaray, Donna Haraway ja Martha Nussbaum ym.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että täysi tasa-arvo olisi jo saavutettu tai ettei feminististä filosofiaa tarvittaisi. Sanomattakin selvää tämä on monin paikoin euro-amerikkalaisen maailman ulkopuolella ja konservatiivisten uskontojen vaikutuspiirissä, mutta myös tasa-arvoisimmissa yhteiskunnissa on paljon tehtävää monilla elämänalueilla, myös tieteessä. Määrällisestikin naisia on edelleen huomattavasti miehiä vähemmän filosofian piirissä. (Joillain muilla tieteenaloilla tilanne ei ole enää yhtä epätasapainoinen.) Niinpä yhä edelleen monet merkittävät naisfilosofit ja -tutkijat ovat suuntautuneet pohtimaan sukupuolisuuden kysymyksiä ja sukupuolten asemaa tiedepolitiikassa, kulttuurihistoriassa ja esimerkiksi filosofian tutkimuksessa, kuten Genevieve Lloyd filosofian historiaa kuvaavassa teoksessaan Miehinen järki. ’Mies’ ja ’nainen’ länsimaisessa filosofiassa (suomennettu). Naistutkimuksesta ja feministisestä teoriasta on myös muodostunut oma tutkimusalueensa ja -perinteensä, joka ylittää perinteiset tieteenalarajat. Monien feminismin teoreetikoiden kohdalla on mahdotonta määritellä, ovatko he filosofeja, tieteenteoreetikoita, yhteiskuntatieteilijöitä vai kulttuurintutkijoita, koska he yhdistävät näitä eri tutkimusalueita ja kysymyksenasetteluja toisiinsa. Tunnettuja naistutkimuksen ja feministisen teorian nykytaitajia ovat mm. Judith Butler, Rosi Braidotti, Sandra Harding, Evelyn Fox Keller ja bell hooks. (Ks. esimerkiksi teokset Feministejä – aikamme ajattelijoita, toim. Anttonen, Lempiäinen ja Liljeström, Avainsanat – 10 askelta feministiseen tutkimukseen, toim. Koivunen & Liljeström sekä Tiede, tieto ja sukupuoli, toim. Husu & Rolin.)

Ensimmäinen filosofian naisprofessori Suomessa oli Raili Kauppi (1920–1995) Tampereen yliopistossa. Tunnettuja nykyisiä suomalaisia professoreita tai tutkijoita ovat esimerkiksi Lilli Alanen, Leila Haaparanta, Heta Gylling, Sara Heinämaa, Sirkku Hellsten, Terhi Kiiskinen, Tuija Parvikko ja Tuija Pulkkinen. (Ks. lisäksi esim. kirjat Feministinen filosofia, toim. Oksala & Werner, Nainen, järki ja ihmisarvo – esseitä filosofian klassikoiden naiskäsityksistä, toim. Alanen, Haaparanta ja Lumme sekä teemanumero Feminismi ja filosofia, niin & näin -lehti 3/1997.)

 

Onko feminismi vapauttanut myös miestä, ja jos on, miten?

Feminismi ei muodosta yhtä ja yhtenäistä ajattelukantaa tai poliittista projektia. Feministisen ajattelun ja politiikan otsakkeen alla on esitetty hyvin monenlaisia näkemyksiä, joten oikeastaan ensin pitäisi miettiä, millaisesta feminismistä puhutaan.

On myös tärkeää muistaa, etteivät feminismi ja sukupuolten tasa-arvon vaatimus ole yksi yhteen sama asia. Kaikkeen feminismiin toki liittyy naisten yhteiskunnallisen aseman parantamisen vaatimus. Läheskään kaikki sukupuolten yhteiskunnallista tasa-arvoa kannattaneet eivät kuitenkaan kutsuisi itseään feministeiksi.

Vaikka feminismi on aikojen kuluessa saanut niin monia muotoja ja muotoiluja, että pitäisi pikemmin puhua ”feminismeistä”, voi joka tapauksessa ajatella kaikkea feminismiä yhdistävänä tekijänä olevan yhteiskuntakriittisyyden. Jos feminismi käsitetään näin ollen naisten aseman parantamiseksi ja tasa-arvon puolesta kamppailemiseksi, voi sanoa että erittäin suuri määrä yhteiskuntafilosofeja sekä historiassa että nykypäivänä olisi annetusta kysymyksestä epäilemättä sitä mieltä, että naisten vapautuminen on samalla vapauttanut myös miehiä.

Yhteiskuntakriittiseen ajatteluun on hyvin usein liittynyt väite, jonka mukaan eriarvoiset valtasuhteet yhteiskunnassa eivät ehkäise vain alistetussa asemassa olevien luokkien ja ihmisryhmien kehitystä, vaan myös koko yhteiskunnan kehitystä ja hallitsevien ihmisryhmien omaa kehitystä. Filosofi Hegel käytti ihmisyyttä ja valtasuhteita kuvatessaan vertauskuvaa herrasta ja rengistä, joilla kummallakin on oma roolinsa ja paikkansa vain suhteessa toiseen. Renkiä ei ole ilman herraa, joka pitää renkiä valtansa alla --- mutta ilman renkiä myöskään herra ei ole herra. Keskinäinen suhde sitoo siis molempia, joten edes herraa ei voi pitää vapaana kaikesta vallastaan huolimatta. Miesten ja naisten eriarvoisuuden suhteen näin ajatteli kuitenkin jo Mary Wollstonecraft häntä ennen. Karl Marx näki saman asetelman oman aikansa yhteiskunnassa omistavan luokan eli porvariston ja työväenluokan eli proletariaatin vastakkainasetteluna, brasilialainen kasvatusfilosofi Paulo Freire puolestaan kirjoitti samoin oman aikansa valtaapitävästä eliitistä ja kouluttamattomista vähäosaisista sortajina ja sorrettuina. Kaikki heistä ajattelivat, että jos yhteiskunnan toinen osapuoli on epävapaa ja jo syntyperänsä vuoksi alistettuna toisen osapuolen vallankäytölle, ei hallitsevakaan osapuoli voi olla vapaa. Vasta kun kaikki ovat vapaita eli yhteiskunta kokonaisuudessaan on muuttunut toisenlaiseksi, voi myös hallitsevassa asemassa ollut luokka tai ihmisjoukko etsiä omaa paikkaansa yhteiskunnassa.

Jos ihmisen yhteiskunnallista asemaa ajatellaan eräänlaisen roolina asia on helppo ymmärtää: jos koko yhteiskunta perustuu epäsymmetriselle ja eriarvoiselle valta-asetelmalle, tällöin eriarvoisuus määrittää kaikkien rooleja yhteiskunnassa. Jotta näistä rooleista voisi vapautua, on eriarvoisuus kumottava. Ajatus on siis se, että niin kauan kuin yhteiskunnassa on olemassa kaavamaisia ja jäykkiä rooleja, joihin ihmisten (niin miesten kuin naistenkin) on mahdutettava itsensä, ei yksilöille jää mahdollisuuksia kehittyä omien erityisten persoonallisuuspiirteidensä, ajatustensa tai ihanteidensa mukaisesti. Sukupuoliroolit ovat juuri esimerkkejä pitkään ja sitkeästi vallinneista kaavamaisista ja jäykistä rooleista.

Perinteisiin jäykkiin sukupuolirooleihin on lisäksi käytännössä aina liittynyt myös seksuaalisia rooleja. Niinpä myös seksuaalisuuden muotojen vapautuminen perinteisen heteroseksuaalisuuden odotuksista on monesti ollut seurausta sukupuoliroolien avautumisesta. Tässäkin mielessä feminismin edistämä naisten vapautusliike sekä sukupuoliroolien kyseenalaistaminen on tuonut mukaan uusia elämisen ja olemisen mahdollisuuksia molemmille sukupuolille.

Feminismiin tai feminismeihin on hyvin tavallisesti kuulunut pyrkimys tukea miesten mahdollisuuksia etsiä uusia ja yksilöllisiä tapoja olla mies, puoliso tai isä. Tällä tavalla sukupuolirooleja purkaessaan feminismi on vapauttanut myös miehiä olemaan miehiä uudenlaisilla ja yksilöllisesti kullekin ihmiselle paremmin sopivilla tavoilla.

 

Millä perusteilla ihmisen tulisi valita tuleva ammattinsa? / Jag funderara på följande sak, hur skall man kunna välja vad som man vill fortsätta att t.ex. studera i framtiden, då man inte vet vad man vill göra? Är det så att ödet för en till det rätta eller måste man veta redan som ung vad man vill hålla på med resten av livet?

Harva pohdinnanaihe nuoruusiässä lienee niin yleinen, polttava ja tulevaisuuteen vaikuttava kuin pyrkimys keksiä itselleen kiinnostava ja sopiva ammattiala ja työ. Jo tätä ennen lapsuudessa useimmat ovat vastanneet lukemattomia kertoja kysymykseen ”miksi haluaisit isona/ mikä sinusta tulee isona?”, ja vastaukset liittyvät tavallisimmin ihanneammatteihin ja -töihin. Tämä kertoo kuvaavasti siitä, miten keskeisenä työtä ja ammattia tässä yhteiskunnassa pidetään ja miten voimakkaasti työura vaikuttaa ihmisten ulkoiseen arviointiin, omaan minäkuvaan, identiteettiin ja koko elämään.

Omiin valintoihin vaikuttavat tietysti ihanteet ja etenkin lapsuudessa erilaiset ammattialoihin liittyvät kokemukset ja elämykset, jotka ovat saaneet ihailemaan kenet minkäkin ammatin työntekijöitä. Hieman vanhempana asiaan vaikuttavat voimakkaasti mm. perheen lisäksi ystäväpiiri arvostuksineen sekä koulunkäynti, kouluaineiden kiinnostavuus ja koulussa saavutetut tulokset.

Koulujärjestelmään on luotu myös menetelmiä, joiden kautta yhteiskunta koettaa vaikuttaa nuorten valintoihin: koko koulujärjestelmä eri oppiasteineen, erikoistumisineen ja erilaisine työuriin liittyvine oppiaineineen toteuttaa tätä tehtävää ja aivan erityisesti sitä tehdään opintojen ohjauksessa sekä ammattivalintapsykologiassa.

Filosofiassa asiaa voisi käsitellä ainakin kolmesta eri suunnasta: omiin elämänvalintoihin, hyvään elämään ja tulevaisuuteen vaikuttavana elämänfilosofisena teemana; yhteiskuntafilosofisena kysymyksenä hyvästä yhteiskunnasta ja sellaiseen sisältyvistä työ- ja ammattialoista; sekä moraalifilosofisena kysymyksenä oman toiminnan vaikutuksesta itseen, toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan, luontoon ja maailmaan. Onkin kaikkein merkittävimpiä meille asettuvia henkilökohtaisia eettisiä kysymyksiä, minkä työn tekemiseen ja minkä asioiden edistämiseen haluamme elämäämme käyttää.

Erilaiset työtehtävät eivät ole moraaliselta kannalta katsottuna samanlaisia tai yhdentekeviä. Samalla näyttää selvältä, että ammattialojen yhteiskunnallinen arvostus ei kuitenkaan osu yhteen niiden moraalisen merkityksen kanssa. Esimerkiksi tupakkatehtaan markkinointipäällikköä, jonka tehtävänä on lisätä terveydelle vaarallisten tuotteiden kysyntää, arvostetaan työn statukselta enemmän kuin saman tehtaan siivoojaa, jonka työ pyrkii suojelemaan ihmisten terveyttä.

Ammatinvalinnassa monet seikat myös törmäävät toisiinsa. Eräs merkittävä moraalinenkin pohdinnanaihe on siinä, miten pitäisi arvioida tilannetta, jossa yksilön omat toiveet ja ihanteet eivät osu yksiin yhteiskunnan avaamien mahdollisuuksien ja sen asettamien pakkojen kanssa. Onko yhteiskunnalla oikeus pakottaa yksilöitä ammattialoille ja töihin, joita he eivät arvosta tai halua? Vai voiko yhteiskunta tarjota jokaisella oikeuden motivoivaan, kiinnostavaan ja arvostamaansa työhön? Jälkimmäinen ei näytä toteutuvan nykypäivässä, joten valtiollisen vallan taholta on yhä enemmän paineita vastata myöntävästi edelliseen kysymykseen: esimerkiksi työttömyysturvan saamisen ehdoksi voidaan asettaa pakko hakeutua ammatillisiin opintoihin, vaikkei pääsisi alalle jolle haluaa; lisäksi on esitetty vaatimuksia siitä, että työttömyysturvasta tehtäisiin vastikkeellista ja sen saajille langetettaisiin pakko ottaa vastaan mitä tahansa tarjolla olevaa työtä.

Moraali- ja elämänfilosofisesta näkökulmasta työuran valinta on kuitenkin merkittävä eettinen ratkaisu, jossa yksilöiden pakottaminen on eettisesti yhtä ongelmallista ja epäilyttävää kuin muillakin elämänalueilla.

Viime kädessä kyse on tietoisuudesta ja vapaudesta: voi pyrkiä tiedostamaan valintoihin ennakolta vaikuttavat tekijät sekä omassa itsessä että ympäröivässä maailmassa (millaiset ovat omat valmiudet, mahdollisuudet, taipumukset; ja miten ympärillä olevat toiset ihmiset ja yhteiskunta ovat pyrkineet ohjaamaan valintoja) ja tätä kautta tavoitella itsenäisen valinnan vapautta; voi pyrkiä tiedostamaan valintojen seuraukset eli arvioida erilaisten työurien eettistä ymv. vaikutusta eli tiedostaa ammatinvalinnan eettiset seuraukset; ja voi näistä seuraten pyrkiä ottamaan itsenäisen ja yksilöllisen vastuun myös opinto- ja ammattiuraa koskevista valinnoistaan. Tässä suhteessa ammatinvalinta on yksi osa pyrkimystä tiedostaa oman toimintansa ja ajattelunsa ulottuvuudet eli pyrkiä Immanuel Kantin ja valistusajattelun hengessä moraaliseen täysi-ikäisyyteen. Ja siihen pätee sama kuin tietoisten valintojen ja moraalisen itsenäisyyden vaikeuteen muutenkin: kukaan meistä ei varmaankaan tule tältä osin valmiiksi tai täysin valistuneeksi, niinpä myös ammatinvalintaa koskevat ratkaisut voivat eri ikävaiheissa asettua aivan uudenlaiseen valoon. Niinpä yhteiskunnan tulisi sallia yksilöille mahdollisuus muuttaa tekemiään valintoja ja kääntää elämänsä kulkua missä tahansa iässä myös tämän elämänvalinnan suhteen. 

 

Mikä paheesta tekee paheen? Miksi jostakin tulee pahe ja miksi jokin lakkaa olemasta sitä? Onko universaaleja (ikuisia) paheita?

Moraaliset paheet eivät milloinkaan lakkaa olemasta paheita. ('Paheet' muuttuvat, eivät paheet). Julmuus esimerkiksi on aina pahe, jopa Machiavelli pitää julmuutta paheena. Mikä tekee paheesta paheen: pahe vahingoittaa sekä uhria että tekijää; pahetta halveksitaan hyvästä syystä.

 

 

RUOTSINKIELINEN KÄÄNNÖS TULOSSA

Vad är tankar för något? Hur kan man beskriva vad en tanke är om man för det skall tänka ut vad det i själva verket är för något och om vi tänker ut vad det är så hur kan vi tänka? Har den kulturella bakgrunden eller omgivningen någon betydelse för hur vi tänker, och hur kan man relatera det här med olika filosofiska riktningar?

Huhhuh.

                      Asiaa voidaan tarkastella näin aluksi kahdella tavalla: joko kielemme on niin vahvasti ajatuksiamme määräävää, että käsityksemme ajatusten luonteesta määräävät sitä, että, mitä ja miten ajatellaan; tai kielemme on vain jonkin perustavanlaatuisemman todellisuuden käsitteellistämistä. Ensimmäisessä vaihtoehdossa on mm. vaikea vastata siihen, miten ylipäätään kukaan pystyi ajattelemaan ennen kuin ajattelu käsitteellistettiin. Jälkimmäisessä ajattelemme joka tapauksessa, mutta ehkä ajatustemme laatu (loogisuus, älyllinen rehellisyys, itsetuntemus jne.) vaihtelee tapauskohtaisesti ja on kulttuuri- ja tilannesidonnaista.

                      Ajatusten ja ajattelun kuvaamiseksi voidaan tukeutua esimerkiksi hermeneutiikkaan. Ensimmäinen, joka päätti kirjoittaa ajattelemisen luonteesta, esimerkin vuoksi vaikkapa Pluto, kirjoitti oman haparoivan kuvauksensa kaiken tietämänsä pohjalta. Hänen kuvaukseensa vaikuttivat hänen kielensä, hänen käsitteensä ja käsityksensä jne. Hänen kuvaustaan lukee joku muu, esimerkiksi Arska, jolla on omat ennakkokäsityksensä, joihin tosin kuuluu Pluton maineikas teoria. Hän aloittaa oman kuvauksensa plutonisin käsittein, mutta tajuaa, että ne ovat puutteelliset kuvaamaan ajattelua; hän kehittää oman ajattelunsa. Arska on siis lähtenyt jollakin tietyllä käsitteistöllä liikkeelle, mutta havaitsi niissä virheitä -- hän tuo siihen joitakin uusia, ja luo oman teoriansa. Arskan seuraajat puolestaan kehittävät oman teoriansa. Hermeneuttinen kehä siis olettaa, että asiaa tulkitaan ennakkokäsitysten pohjalta, mutta tulkittaessa havaitaan, että ennakkokäsityksissä on korjattavaa. Sitten ne korjataan, ja niiden avulla tehdään lisää tulkintoja, niitä korjataan ja tehdään tulkintoja jne. (Tähän ei tietenkään vaadita useampia ihmisiä, vaan yksikin ihminen voi tehdä niin.)

                      Tässä on tietenkin oletuksena, että ajattelu ei tapahdu vain käsitteiden avulla; se ei ole suljettu piiri, johon mitään muuta ei tunkeudu milloinkaan. Jos ajattelu olisi vain samojen käsitteiden avulla tapahtuvaa pyörittämistä, se ei voisi korjata käsitteistöään; jotakin ulkopuolista siihen on tultava, on se sitten maailma, muut ihmiset, oma alitajunta tai mikä hyvänsä.

                      Kulttuuriympäristö voi vaikuttaa siihen, miten ja mitä ajattelemme. Länsimaiseen ajattelutapaan esimerkiksi on liitetty useita ominaisuuksia: rationaalista (hyvässä tai pahassa), dualistista (hyvä--paha, mies--nainen, länsi--itä, sielu--ruumis), vahvan dualistista (ns. joko--tai-ajattelu, verrattuna sekä--että-ajatteluun), välineellistä suhteessa luontoon, erittelevää jne. Joidenkin "alkuperäiskansojen" taas väitetään ajattelevan eri tavoin, heidän katsotaan katsovan asioita kokonaisvaltaisesti, viisaasti, luontokeskeisesti tms.

 

Ofta sägs att tvillingar har någon sorts gemensam förmåga att känna den andras ”problemsituationer”. Existerar det något samband mellan tvillingarnas tankesätt och har de verkligen en förmåga att reagera på den andras känslor? Eller är detta bara en myt?

Paremman vastauksen saamiseksi kannattaisi ehkä kääntyä jonkun erityistieteilijän, esimerkiksi psykologin puoleen. Ongelma ei ole erityisen filosofinen, tai jos onkin, niin vaara pseudotieteeseen tai villeihin metafyysisiin spekulaatioihin olisi turhan suuri; siksi nykyään suositaan luonnontieteitä tällaisissa ongelmissa. Filosofisesti tämä kysymys on siksi vaikea, että kysymys on niin vahvasti empiirinen. Puhtaan filosofiseen metodiin kun ei kuulu valtavan lähdeaineiston kerääminen tavalla, joka tyydyttää tiukat tieteelliset vaatimukset. Ilman todellista empiiristä aineistoa asian käsittely filosofiassa jää käsitteiden pyörittelyksi, jossitteluksi ja johtopäätöksiksi MuTuista. Jos oletetaan, että filosofia antaa asiasta jotakin todellista tietoa, on sitouduttava aika rankkoihin ennakko-oletuksiin: käsitteistömme vastaa täydellisesti todellisuutta ja pelkällä käsitteiden tuntemuksella saadaan tietoa todellisuudesta. Kant pisti melko lailla luun kurkkuun tällaisille rationalistisille haihattelijoille. Koetetaan kuitenkin sanoa tästä jotakin filosofisesti, ja jos se ei onnistu, psykologian tutkimuksista luntaten.

                      Ajattelun samankaltaisuutta voi selittää useilla tavoilla: geeneillä, ympäristövaikutuksilla, sielulla, telepatialla.

                      Sana "tuntea" on kysymyksessä ongelmallinen. Onko kyseessä aavistus siitä, että toisella on vaikkapa huono olla sadan kilometrin päässä, vai erityinen herkkyys tämän mielentiloille samassa tilanteessa oltaessa? Ensimmäistä tapausta ei ole todistettu tieteellisesti. Samankaltaisia "telepaattisia" kokemuksia on ollut myös ei-kaksosilla, eikä telepatiaa ole koetilanteissa koskaan todistettu toimivaksi. Tietyt kaksosten samankaltaiset valinnat voivat liittyä preferensseihin: jos esimerkiksi heitä pyydetään ajattelemaan samaa korttia, väri-, muoto- ja numeromieltymykset voivat vaikuttaa asiaan (eivätkä tulokset silti ole kuin noin 50% oikeita, verrattuna ei-kaksosten 25%:een). Tuntemukset toisen tukalasta paikasta taas vaikuttavat olevan yksilöiden elämässä niin harvinaisia tai jopa ainutkertaisia, että ne voidaan selittää sattumalla.

                      Samassa tilanteessa oltaessa myös muut kuin kaksoset ovat osoittaneet telepatialta vaikuttavia taitoja. Tutkimusten mukaan kyseessä ovat pitkälti alitajuiset havainnot: aivot prosessoivat koko ajan aistimuksia, ihmisen itsensä niitä tiedostamatta. Ihminen oppii esimerkiksi, että vaikkapa hänen miehensä hengähtää tietyllä tavalla ja puraisee huultaan, tämä haluaa jonkinlaisen palveluksen. Ihminen ei välttämättä itse lainkaan tiedosta havaitsevansa näitä eleitä, vaan pitää aavistustaan ("Taas se haluaa jotakin") telepatiana.

                      Ja tarkkaan ottaen muutkin kuin kaksoset pystyvät jo arkikokemuksen perusteella reagoimaan muiden tunteisiin. Itse asiassa aika harva meistä ei pysty siihen.

 

Kan man berättiga fängelsestraff? Finns det något alternativ?

Vastaus riippuu monista asioista, karkeasti jaotellen yhtäältä rikoksesta, toisaalta käsityksestä rikollisuuden syistä, kolmanneksi siitä, mitä pidetään vankeusrangaistuksen funktiona. Vankeuden voidaan katsoa pitävän pahan poissa muiden joukosta , tai olevan aikaa ajatella tekojaan ja parantua, tai vain toimivan melko inhimillisenä rangaistuksena pahanteosta. Tuomion ankaruuden voidaan väittää olevan varoitus kansalaisille: jos teet pahaa, joudut linnaan. Kuolemanrangaistusta ja moninkertaisia elinkautisia on esimerkiksi perusteltu juuri varoittavan esimerkin avulla.

                      Vankeusrangaistusta on vastustettu monin tavoin. Kaikki eivät usko rikoksentekijöiden olevan rationaalisia toimijoita, jotka uskoisivat kovien tuomioiden tuomia varoituksia ja joilla olisi aikaa ajatella vääryyksiään vankilassa. Rikoksen tekemisen syinä voidaan tällöin pitää esimerkiksi yhteiskunnallisia olosuhteita, mielenhäiriötätms. Vankeusrangaistuksen sanotaan olevan kohtuuton rangaistus, joka a) ei paranna tekijää b) todennäköisesti vie tekijän rikoksen poluille, koska hän solmii suhteita muihin rikollisiin. Sairaalahoito on yksi vaihtoehto; yhdyskuntapalvelu on toinen -- jälkimmäinen myös siksi, että vanki suoraan hyödyttäisi yhteiskuntaa, jota hän on (rikosoikeustapauksissa) loukannut. On muuten huomattava, että syitä a ja b voidaan käyttää myös kuolemantuomion ja todellisen elinkautisen oikeuttamiseksi: ei se kuitenkaan parane ja ulos päästettäessä se vain jatkaisi pahoja töitään -- erotetaan siis lopullisesti yhteiskunnasta.

                      Tehty rikos vaikuttaa myös vankeusrangaistuksen oikeutukseen. Aika harvan oikeustajun mukaista olisi pitää esimerkiksi raiskaajia tai toistuvia väkivaltarikoksia tehneitä ihmistä ehdonalaisessa.

                      Vaihtoehtoja vankeudelle on monia; toiset ovat suositumpia nykyään kuin toiset: yhdyskuntapalvelu, kuolema, mielisairaala, ruoskiminen, kastraatio, häpeäpaalu, kidutus…

 

Blir människan lyckligare av att tro på en högre makt, en gud?

Blaise Pascal oli sitä mieltä, että ehdottomasti. Hänestä ihmisellä, joka uskoo Jumalaan, ei ole mitään menetettävää, kun taas ei-uskovalla on menetettävänään kaikki. Niinpä ihmisen kannattaa uskoa Jumalaan.

                      1800-lukulainen saksalainen materialismi taas oli eri mieltä. Jumala ja uskonnot nähtiin sairautena, josta tuli päästä eroon. Marxin kuuluisa väite, ”uskonto on oopiumia kansalle”, tarkoittaa uskonnon pitävän kansan tyytyväisenä unessa ja poissa todellisten ongelmiensa ratkaisemisesta. Uskonto oli oikeudenmukaisen yhteiskunnallisen kehityksen este. Toisin sanoen uskonto piti kansan ikään kuin onnellisessa unessa, kun taas vallankumouksellisen toiminnan avulla kansan olisi mahdollista toteuttaa todellinen, maanpäällinen onni. (Elokuvan Matrix voidaan nähdä myös kertovan tästä: miksi muuten lopputekstien aikana soisi sosialistisen Rage Against the Machinen biisi Wake Up?)

                      Objektiivista mielipidettä asiasta tuskin saa. Korkeampaan voimaan uskominen on kokemuksena niin vahvasti elämää määrittävä, että sitä lienee mahdotonta välittää ei-uskovalle. Samoin ei-uskovan on yhtä vaikea vakuuttaa uskovalle, että tämä olisi onnellisempi ilman uskoaan. Juuri käännytetyt tai uskostaan luopuneet taas monesti suhtautuvat asiaan kovin intohimoisesti.

                      Asiaa pohtiessa tärkeitä kysymyksiä ovat esimerkiksi: Onko uskominen jostain pois? (Esimerkiksi hillittömästä bile-elämästä.) Onko sen tuottama onni todellista? (Vai untako vain?) Tekeekö se ihmisistä epäpoliittisia nynnyjä? (Vai onko uskonto sidoksissa yhteiskunnalliseen liikehdintään, kuten esimerkiksi vapautuksen teologia Latinalaisessa Amerikassa.) Onko se totta? (Ja jos, niin millä tasolla? Raamattukin voidaan nähdä ensisijaisesti rakastavan Jumalan metaforana, ei kirjaimellisena totuutena maailman luomisesta.)

 

Är det fel att offra en man för att rädda tre män?
Vastaus riippuu jälleen kerran filosofisesta teoriasta.

Voidaan sanoa, että ihmisen tappaminen aina ja kaikissa tilanteissa on väärin (esimerkiksi diktaattoria ei saisi murhata, vaikka se voisi pelastaa ihmishenkiä, vaan tilanteeseen olisi löydettävä rauhanomainen ratkaisu). Deontologiselta pohjalta voisi vastata näinkin (joskin deontologinen etiikka on aika pirun mutkikasta eikä siitä saa tyhjentävää vastausta tällaisessa julkaisussa).

Toisaalta tilannetta voidaan tarkastella utilitaristisesti: mitkä ovat teon edut ja haitat? Yhden ihmishengen tappaminen voi jossakin tilanteessa säästää kolme tai jopa useampia henkiä; siispä teko olisi oikeutettavissa. Päätelmä on helpompi yllämainitussa diktaattoriesimerkissä, mutta vaikeampi esimerkiksi siinä klassisessa esimerkissä, jossa pelastusveneessä on tietty määrä ihmisiä ja jos ketään ei heitetä pois, kaikki kuolevat, mutta jos yksi tai useampia uhrataan, loput pelastuvat. Ongelmaksi muodostuu tällöin valintaperuste: heittääkö yli laidan suomalainen C-tasoinen abi, YK:n pääsihteeri, pieni lapsi vai USA:n presidentti? Tämä ei kuitenkaan vastaa esitettyyn kysymykseen, joka siis koskee uhraamisen oikeutusta. Tuskin kuitenkaan voidaan sanoa, että yhden uhraaminen tällaisessa tilanteessa muiden pelastamiseksi on sinällään väärin; muutenhan kaikki kuolisivat. Mutta se, kuka uhrataan ja millä perusteilla, voi hyvinkin olla väärin -- ja kävi miten kävi, eloonjääville jää todennäköisesti pysyvät jäljet tapahtuneesta.

Yhteenvetona: tulee huomioida eettinen teoria, kyseinen tilanne sekä kyseiset ihmiset. Lisäksi asiaan vaikuttaa se, kuinka todennäköistä kolmen pelastuminen on. On helpompaa oikeuttaa uhraus, jos on päivänselvää, että jos yksi ei kuole, kolme kuolee varmasti. Sen sijaan tilanteet, joissa pelastuminen (tai kuoleminen) ovat enemmän tai vähemmän todennäköisiä, tekevät asiasta mutkikkaan.

Kaikesta mutkikkuudesta johtuen jotkut filosofit ovatkin sitä mieltä, että eettisistä teorioista tulisi pyrkiä eroon ja kysymyksen kaltaiset soveltavaan etiikkaan viittaavat pulmat ovat älyllistä höpöhöpöä, jotka eivät kunnioita eettisten ongelmien vakavuutta. Osa myös katsoo, että monet ongelmat ratkaistaan omantunnon tai politiikan avulla, ei a priori muotoillun teorian avulla (poliittiset ongelmakohdat ratkeavat keskustelun ja mahdollisesti saavutetun yhteisen näkemyksen avulla -- ja ratkaisut voidaan ehkä jopa perua).